Kuraattorit keskustelevat Saarijärven museon näyttelystä
Teija Isohauta ja Samuli Heimonen
Kati Immonen ja Anna Ruth jakavat ensimmäisen tilan. Molempien teokset käsittelevät metsäluontoa.
Immosen suuret akvarellit eivät tuo mieleen perinteistä herkkää akvarellimaalausta. Teokset koostuvat useista arkeista, jotka muodostavat palapelimäisesti suuremman kokonaisuuden.
Yleisesti ajatellaan, että akvarelli on nopean ja impulsiivisen tekijän väline, koska siihen on vaikea tehdä korjausliikkeitä, mutta etukäteissuunnittelua se vaatii.
Kuva-aihe jatkuu paperista toiseen vapaasti vailla tarkkaa kohdistamista, mutta riittävän tarkasti, että kokonaisuus muodostuu vaivattomasti. Jokainen arkki on samalla oma teoksensa, mutta myös kokonaisuuden tärkeä osanen.
Immonen kuuluu sukupolveen, joka kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja metsähakkuista, mutta samaan aikaan kuvissa on aina joku ihmisen jättämä pieni harmistuksen aihe, oluttölkki tai kaatunut kuppi. Mittakaava lähtee käsistä: pienen ihmisen on vaikea mieltää, mitä tehdä isojen maailmanlaajuisten kysymysten äärellä.
Ehkä marjastaja unohti kupin lähtiessään kotiin, tai ehkä hän katosi iäksi metsän syvyyksiin. Ihmisen jäljet näkyvät pieninä merkkeinä suuren metsän laidalla.
Anna Ruthin suurikokoiset piirustukset lähestyvät ympäristöä käsitteellisemmästä suunnasta. Ruth tekee tarkkaa muotokuvaa – puut ovat oikeassa koossa – mutta päälaellaan.
Ruth on ottanut suurennuslasinsa alle suomalaisia puulajeja. Hän etsii sopivan puun, kaivaa sen maasta, kuivaa ja kerää lehdet tai neulaset talteen. Puun jokainen kohta tutkitaan huolellisesti ja taiteilija tekee siitä tarkan piirroksen luonnolliseen kokoon.
Puut näyttävät siltä kuin olisivat joutuneet väärään paikkaan väärään aikaan – hämmentyneenä ne yrittävät pysyä balanssissa, mutta maan vetovoima pelastaa ne. Haihtuva juuri kiehtoo mieltä – onko voima kadonnut puusta, vai onko kyseessä henkistymisprosessi. On kutkuttava tunne, kun teos jää askarruttamaan ja avautuu erilaisille tulkinnoille.
Anna Ruth on kotoisin Kanadasta. Vaikka hän on asunut Suomessa jo hyvän tovin, hän pystyy katsomaan tänne ulkopuolelta. Hän katsoo puuta kuin sitä katsottaisiin ensimmäisen kerran ja tutkii sitä perinpohjaisesti. Siinä sivussa me suomalaisetkin opimme jotain itsestämme ja tästä maasta.
Mika Natrin installaatiokokonaisuus ”Vanitas” käy läpi ihmisen suhdetta itseensä kuluttajana. Natri on monipuolinen taiteilija, joka on viimeaikoina tehnyt veistosten ja julkisten teosten lisäksi maalauksia. Puhtaita abstrakteja maalauksia, jonkinlaisella informalistisella tvistillä. Niissä on voimakas ohikiitävän liikkeen tuntu. Jos ”Vanitas” kuvaa kulutuksen aikakautta, niin maalauksetkin tuntuvat kommentoivan aikaa ja sen nopeasti kiitäviä hetkiä.
Teoksen nimi (lat. turhuus) viittaa asetelmamaalauksen lajityyppiin, jossa muistutettiin elämän väliaikaisuudesta ja maallisen mammonan turhuudesta. Teoksissa esiintyi usein kuolemaan viittaavia vertauskuvia, kuten pääkalloja. Myös koruja ja arvokkaita esineitä käytettiin kuvaamaan maallisia, turhia rikkauksia.
Materiaalikokonaisuuteen kuuluu peilien lisäksi maailmanpylväs, jonka Natri on päällystänyt suunnittelemallaan tapetilla. Tapettiin on kuvattu kaikki ne kliseiset esineet, joita usein pidetään luksuksena: hienoja autoja, moottoripyöriä, huippuelektroniikkaa, aurinkolaseja, koruja, nahkaa ja jopa uutukaiset espressokoneet. Peileistä, monikossa, voi sitten kurkistaa, kuka minä siellä kulloinkin luuraa.
Kulutusyhteiskunta tuottaa iloksemme loputtomasti tavaroita, jotka päätyvät jätteiksi tuota pikaa. Tilanne on kestämätön. Natri muistuttaa, että tekomme eivät ole vailla seurauksia. Hänen taiteensa ei saarnaa, vaan ravistaa meitä hienovaraisesti.
Sirpa Varista ja Jyrki Markkasta yhdistää graafinen mustavalkoisuus ja surrealistinen maailmankuva.
Jyrki Markkasen teosten keskiössä on juna ja junarata. Markkanen käsittelee junaa sillä samalla ihmetyksen ja kunnioituksen tunteella, jota pikkupoika tuntee mahtavan junan jylistäessä ohi.
Junaan liittyy muistoja, mielikuiva ja nostalgiaa. Nämä junat eivät kulje maiseman läpi vaan maisema kulkee niissä. Matka suomalaisen koivumetsän läpi syvenee filmiksi, jossa etäännyttämisen kautta voi sukeltaa omiin muistoihin.
Markkanen on siirtynyt vähitellen grafiikasta kolmiulotteisten teosten pariin. Yksinkertaiset rakenteet ovat muuttuneet yhä monimutkaisemmiksi, ja teosten koko on kasvanut.
Sirpa Varis kirjoo teinikuvastoa teepusseihin. Miniatyyritekniikka yhdistyneenä sarjakuvamaiseen kerrontaan pakottaa katsojan lähelle.
Variksen teosten voima piilee langan ja pohjamateriaalin yllättävässä kohtaamisessa. Käytetty ja kuivattu teepussi on kaunis ja hauras pohja. Kirjottu viiva sen pinnalla on työläs toteuttaa, mutta lopputulokseltaan keveä; kuin yrittäisi piirtää pilven päälle.
Mieleen tulevat väistämättä buddhalaismunkkien hiekkamandalat, joiden tekeminen kestää kauan ja vaatii kärsivällisyyttä, kunnes ne valmistuttuaan pyyhitään pois.
Kuvien aihekin liittyy tähän teemaan: ihmisen muuttuminen ikääntyessään niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Taideteoksenkaan ei tarvitse kestää tuhansia vuosia. Riittää, että me näemme ja koemme sen nyt.
Jan Ijäksen filmit kaihtavat määrittelyä. Ne ovat tosipohjaisia, mutta tekotavaltaan kokeellisia. Lopputulos on jännittävä sekoitus dokumenttia ja fiktiota. Ijäksen aihepiiri ja niiden sisääntulokulma maailmaan on outo, mutta kummallisella tavalla ajankohtainen.
Ijäksen tuotannossa vuorottelevat lyhyet dokumentaariset lyhytelokuvat ja kantaaottavammat poeettiset teokset. Hänen ilmaisunsa taipuu hämmästyttävän moneen aiheeseen.
Näyttelyssä oleva ”Two Islands” liittyy sarjaan, jossa maailman jäteongelmaa katsotaan koko maapallon näkökulmasta. Jätettä on kaikki, joka kertyy ongelmaksi – niin ruumiit, hävitettävät aseet kuin arvoton rahakin. Aihe on ajankohtainen, mutta kohteeksi valittu ”jäte” ei sitä tyypillisintä muovituoli-osastoa.
Sosiaalista mediaa käsittelevä teos ”Sos-media” on myös erittäin ajankohtainen. Ijäs on poiminut keskustelupalstoilta katkelmia keskusteluista, liittänyt niitä yhteen ja luonut niiden pohjalta kuvitteellisten ihmisten välisen dialogin. Teos on kuvattu muotoon, jossa ammattinäyttelijät käyvät absurdeja keskusteluja luontevasti illalliskutsuilla.
Ijäksen teokset eivät ole tyypillistä dokumenttikerrontaa, vaan yhtäältä surrealistiset aiheet esitetään ihmisenä olemisen kauneuden ja kipeyden kipupisteenä.
Henna Vainion ja Kapan yhteinen galleriatila avautuu vuoropuheluna, jossa Kapan mustavalkoiset lineaarisesti syntyneet liikettä ilmentävät kuvat vertautuvat Vainion minimalistisiin veistoksiin, joissa liike on pysähtynyt eriaineisiin muotoihin.
Kapa on valokuvataiteen moniottelija ja pitkän linjan ammattilainen. Saarijärven museossa on esillä kaksi valokuvasarjaa: ”Kotimatka” (2013) ja ”Pääsiäissaari” (2015). Sarjoja yhdistää se, että ne ovat molemmat kuvattu tavallisen kännykän kameralla.
Kapa on visuaalinen ajattelija, jolle kaikki asiat kelpaavat kuvattaviksi. Ruma muuttuu hetkessä kauniiksi.
Sattumanvaraisuus näkyy kuvissa keveytenä ja yllättävinä sommitelmina. Kuvien vahvat kontrastit, mustavalkoisuus ja syvyys rinnastuvat mielessäni romantiikan maisemamaalaukseen. Maisema ei ole enää maisema, vaan se on kuva unenomaisesta, uhkaavasta ja salaperäisestä maailmasta.
Henna Vainio puolestaan tekee veistoksia, jotka ovat vähäeleisiä mutta merkityksiltään rikkaita.
Vainion teokset ovat pelkistettyjä, abstrakteja sommitelmia arkipäiväisistä materiaaleista: kipsistä, paperista, lasista, teräksestä, maalista. Yksinkertaiset, mutta yllättävät rinnastukset erilaisten materiaalinen välillä tuovat veistoksiin vinhan takapotkun.
Näistä rinnastuksista Vainio on saanut teoksiinsa kevyen, melkein humoristisen otteen. Veistoksissa näkee usein jotain sellaista, johon ei odota törmäävänsä. Se voi olla sanomalehdestä puristettu lankku tai pronssinen pähkinä lasilevyjen liitoskohdassa.
Teoksessa ”Kind Cuts” laatikkorakenteiden päälle asetetut lasilevyt on sommitellen maalattu ja vahattu. Veistos näyttää kolmiulotteiselta maalaukselta.
Katsoessani Vainion teoksia en pysty purkamaan niitä tarinoiksi. Veistoksien olemus on kuin avaruudesta tulleen esineen: ne ovat täydellisiä ja suvereeneja. Voidaan olettaa, että esineet ovat täynnä tarinoita, mutta emme voi katsomalla teoksen muotoja ja pintaa johtaa niiden salaisuuksia.
Jotain perin juurin kiinnostavaa teoksissa on, ne puhuttelevat toisiaan ja katsojaa – houkuttelevat nauramaan ja tutkimaan tarkemmin meitä ympäröiviä esineitä ja yltäkylläistä materiaalien tarjontaa.