Kuraattorit keskustelevat Jyväskylän taidemuseon näyttelystä
Teija Isohauta ja Samuli Heimonen
Tuomo Blomqvist käsittelee teoksissaan sekä luonnon hajoamisprosesseja että katoavaa kotiseutuhistoriaa yksilön näkökulmasta. Teosten materiaali valikoituu työn mukaan ja usein teosmuotona on installaatio, jossa kerätyt ja löydetyt esineet vuorottelevat veistettyjen muotojen kanssa.
Blomqvist on käsitetaiteilija, jonka työssä ovat pääosassa ideat ja asenne. Materiaalit ja työstötavat valikoituvat ideoiden mukaan.
Blomqvistin teokset ovat käsitetaidetta siinä mielessä, että niistä välittyy aina oivallus. Se voi syntyä materiaalinkäsittelystä, niin kuin viime vuonna tehdyssä ”Omakotitulvassa”, missä kolme talon arkkityyppiä eri materiaaleista peilasi itseään lasin päällä, tai teosnimellä pelaamisella teoksessa ”Jooei”, missä kaksi puusta veistettyä puhekuplaa käyvät vuoropuhelua.
Blomqvist on tehnyt taidetta keräten ja kierrättäen tavaroita. Syy tähän ei ole suoranaisesti ekologinen vaan psykologinen. Vanhat, joskus tarpeettomatkin tavarat herättävät tunteita. Niiden avulla voi matkustaa ajassa taaksepäin ja kuvitella ihmiskohtaloita. Esineet ovat täynnä merkityksiä ja mahdollisuuksia.
Esineissä elämän kiertokulku ei ole aivan samaa kuin elollisessa materiaalissa, mutta hylätty esine herättää monia assosiaatioita. Kenelle se on kuulunut, mitä muistoja siihen liittyy, onko sillä tehty jotain, onko siitä välitetty niin, että sitä olisi korjattu vai onko sen olemassaolon tarkoitus ollut olla turhake?
Päivi Meriläisen uusissa teoksissa näkyy sairauden jälki. Hän sai hiljattain aivoverenvuodon, joka jätti jälkeensä halvaantumisen kasvojen vasemmalle puolelle. Raskaat kokemukset ovat kuitenkin kääntyneet selviytymistarinaksi ja vapauttaneet taiteilijassa aivan uuden vaihteen.
Meriläinen on tarttunut arkaan aiheeseen, uskontoon. Hän pyrkii löytämään yhtymäkohtia katolisen kirkon ihmeparantumisen, siihen liittyvien rituaaliesineiden ja paavin henkilökultin välillä. Paavi Päivi I on feministi, joka leikkii reliikeillä.
Meriläinen on siis vihkinyt itsensä ensimmäiseksi naispuoliseksi paaviksi. Hän on tosissaan, mutta ei vailla huumoria. Paavi Päivi I:n myyttiä rakennetaan akvarellien ja itse tehtyjen pyhäinjäännösten kautta.
Meriläinen on aina osoittanut kiinnostusta uskontokuvastoon, ja tuonut näkyville sen, miten miehinen kristinusko on. Hän on esimerkiksi maalannut sekä Jeesuksen että apostolit naisiksi.
Meriläinen haluaa paavi Päivin avulla nostaa esiin tärkeitä näkökulmia naisten ja uskonnon suhteesta. Uskonnot ovat usein toimineet naisten suhteen kontrolloivasti. Naisten omaa itsenäistä ja kriittistä toimintaa on rajoitettu. Paavi Päivi -teoksilla Meriläinen kohottaa naisen jumalasta seuraavaksi. Nyt on naisten vuoro!
Meriläinen on poliittinen ironisella tavalla, hän hymyilee salaperäisesti, ikään kuin testaten kuinka vastapuoli asiaan reagoi.
Kimmo ja Noora Schroderus ovat viimeaikaisissa teoksissaan ottaneet aiheikseen kuvanveistoon perinteisesti liittyviä teknisiä vaiheita.
Kimmo Schroderus tunnetaan isoista ja painavista veistoksista. Niiden vaikuttavuus perustuu materiaalin käsittelyyn ja pikkutarkkaan työstöjälkeen. Noora Schroderus puolestaan tunnetaan vinon huumorin sävyttämistä pienoisesineistä. Heidän ensimmäinen yhteinen teoksensa oli ”Maailma”, joka oli esillä ensimmäisen kerran 2011.
”Maailma” on häkellyttävä tummasävyinen aikuisten leikkikenttä. Autot ja ihmiset seikkailevat osana monipolvista maisemaa. Veistos on kuin suuri testialue, jossa veistäjät voivat heittäytyä yllättäviinkin kokeiluihin. On vaikea nähdä missä toisen tekeminen alkaa ja toisen loppuu. He täydentävät toisiaan saumattomasti, mutta tarkkaan katsottuna molempien oma kädenjälki erottuu.
Schroderuksia kiinnostavat aiheina kuvanveistämiseen liittyvät tekniset vaiheet. Kun tavallinen katsoja tutkii veistosta, on hänen vaikea kuvitella kaikkia niitä työvaiheita, joita valmis veistos tarvitsee.
Schroderusten teokset hyödyntävät niitä työvaiheita, jotka usein jäävät katsojilta piiloon. Kun näytetään, miten taikatemppu tehdään, ei se automaattisesti vähennä itse tempun arvostusta. Usein se saa näkemään taidon ja vaivan, joka kaiken mahdollistaa. Sama toimii taiteessa: kun katsoja tuntee teoksen tekotapoja paremmin, osaa hän lukea teoksia tarkemmin. Taiteen arvoitus ei tyhjene, vaikka sitä avataan ja selitetään.
Tiina Pyykkistä kiehtoo esineiden pinta.
Pyykkinen haluaa häiritä katsojaa. Hänen teoksiaan ei ole helppo hahmottaa, koska ne kiiltelevät ja tummuvat merkillisesti. Jostain yllättävästä katselukulmasta voi nähdä maalauksen aiheen, mutta silloinkin vain osittain, koska siihen yhdistyy heijastus tilasta, jossa maalaus esitetään.
Pyykkinen käyttää hyödykseen maalaamisen teknistä virhettä – sekoittamalla alkydejä pigmenttiin, maalauksen pinta häviää. Kiiltävä pinta vuorottelee mattapinnan kanssa. Maalauksen usein esittävä aihe jää toissijaiseksi, kun katsoja yrittää löytää kuvakulman, joka avautuisi maalauksen sisään. Teos tulee todeksi vasta katsojan liikkumisen myötä.
Olemme turtuneet heijastuksiin suurkaupunkien isojen näyteikkunoiden vilinässä. Nämä välähdyksenomaiset illusoriset tilat, joita silmä havaitsee ikkunoiden heijastuksissa, bussin ikkunoissa tai kiiltävissä seinäpinnoissa, ovat Pyykkisen taiteen ytimessä.
Pyykkisen heijastusten maailmassa katsojasta tulee auttamatta osa teosta, hieman niin kuin kulkisi huvipuiston naurutalossa – ilman naurua. Pyykkisen tilamaalaukset eivät ole hauskoja, ne herättävät pikemminkin ihmetystä ja uteliaisuutta.
Myös Marjatta Holma hajottaa maalauksensa pinnoiksi. Pintojen käsittelyssä hän pyrkii lähelle ympäröivän tilan anonyymiyttä. Vain hiotun pinnan hienovireisyys erottaa ne alkuperäisestä.
Näissä maalauksissa ei ole tarinaa. Holman maalauksissa maali on esillä maalina ja kangas kankaana. Maalin avulla ei luoda esittävää tilaa ja muotoa. Maalauksissa korostuu se tosiasia, että maali on materiaalia. Olennaisempaa on kuvien suhde siihen tilaan, jossa ne ovat esillä ja ennen kaikkea kuvien suhde toisiinsa.
Tässä näyttelyssä Holma asettaa maalauksensa osaksi tilaa. Kysymyksessä ei ole tilan haltuun otto eikä siihen sulautuminen, vaan jonkinlainen katsomisen tarkennus: pysähtyminen ja hidastus.
Renessanssiajan kirkoissa osa koristeista on veistettyjä ja osa maalattuja. Taitavasti maalatut kuvat luovat uusia illusorisia tiloja ja tapahtumia arkkitehtuurin rinnalle. Vaikka Holman teoksissa ei ole kyse illusoristen tilojen luomisesta, jossain kohtaa hänen teoksensa muuttuvat täydellisesti osaksi arkkitehtuuria ja sen pintoja.
Holman teokset nostavat mieleen nostalgisia tunteita. Kulunut seinä tai rapistuva lattia vievät mielen jonnekin kauas taaksepäin.
Holman teokset tuntuvatkin pysähtyneeltä ajalta. Niistä näkee, että pintaa on työstetty kauan, värit lähestyvät värittömyyttä, mutta sävyjä on. Teokset huutavat: patina on kaunista, mutta minä en ole patinaa!
Kalle Leino on rehellinen maalari. Hänen maalauksissaan miltei naiivit, pienet huomiot ja kuva-aiheet soljuvat mutkattomasti reippaan maalausjäljen kainalossa.
Kalle Leinon maalaukset on tehty suurpiirteisesti. Maalausjälki on rentoa ja kertoo, että taiteilija nauttii maalaamisesta prosessina. Värit, taustat ja pensselin jälki ovat väkeviä ja kuvauksen varsinainen aihe oikeastaan toimii vain syynä maalata.
Kaikki se mikä hänen maalauksissaan näyttää helpolta on kuitenkin pitkän ja vaikean työn tulos. Ei ole mikään salaisuus, että rento ja helppo maalausjälki syntyy harvoin rennosti ja helposti.
Kiehtovaa Leinon töissä on puolihuolimaton ote, keskeneräisyyden tuntu ja menemisen meininki.
Leino tuntuu olevan maalauksissaan jatkuvasti asioiden ytimessä. Salaisuus on siinä, että hän antaa saman painoarvon romanttiselle auringonlaskulle kuin rikkaruoholle. Molemmat maalataan yhtä huolettomasti ja yhtä antaumuksella.
Kyllikki Rämänen on itseoppinut taiteilija. Muodollisen taidekoulutuksen puute ei ole hidastanut hänen matkaansa taiteilijana – kyse saattaa olla päinvastaisesta. Hän on saanut kypsyä tekijänä omilla ehdoillaan ja vailla taidekoulun prässäystä.
Rämänen maalaa tunteella abstrakteja teoksia, joissa muodot ovat tarkkarajaisia, mutta värit häilyväisiä. Tummaa taustaa vasten hehkuvat erilaiset muodot sinisen, keltaisen ja vihreän sävyissä. Pensselin jälkeä ei juuri näy, tai se näyttäytyy kevyinä hipaisuina ja satunnaisina raapaisuina.
Näyttelyn teossarjassa Rämänen ajaa takaa oivalluksen tai valaistumisen hetkeä. Jonain lyhyenä hetkenä voi kokea tunteen, että kaikki on selvää ja sitten äkkiä tunne katoaa. Rämänen on maalaussarjassaan työstänyt tätä tunnetta ja etsinyt sille yhä tarkempia ilmenemismuotoja.
Rämäsen työt ovat jotenkin monumentaalisia, eivät niinkään kooltaan kuin tunnelmaltaan. Niissä on intensiivinen läsnäolon ja paikan tuntu. Se tulee voimakkaasta valosta, jolla värilliset alueet hehkuvat. Näyttää siltä kuin hengen palo tunkisi ulos kankaasta.
Arja Karppinen-Rekola tekee maalauksia, joissa ortodoksi-ikonien kuvamaailma ja kuvaamistapa sekoittuu hänen omaan ilmaisuunsa.
Tunnelma maalauksissa on kollaasimainen, mutta se on toteutettu kokonaan maalaamalla temperavärein. Ikonimaalauksen ankarat rutiinit luovat kauniin kontrastin maalausten muiden elementtien välille.
Karppinen-Rekola maalaa myös perinteisiä ikoneita ja taitaa siihen liittyvän säännöstön ammattimaisesti. Hän on mielenkiintoinen maalari, ja olen yllättynyt siitä, etten ole törmännyt aiemmin hänen teoksiinsa.
Teokset ovat valoisia ja värit poikkeuksellisen tarttuvia. Kuvastosta löytyy pieniä lapsia, siltoja, niittykukkia ja naavapuita. Niissä on näennäistä sadunomaisuutta, mutta ne ovat kaukana saduista, kysymys on uskosta kohti valoisampaa tulevaisuutta, mukana ripaus ihmettä.