Arja Karppinen-Rekola

Kuvantekijän ilo

Arja Karppinen-Rekola (s. 1957) pitää itseään enemmän kuvantekijänä kuin taiteilijana. Karppinen-Rekolaa innostaa kauneus, jota löytyy kaikkialta, myös rujoimpien asioiden alta. Kuvataiteen avulla ilmaistut asiat ovat mahdottomia tuoda esiin sanallisesti. Taide voi myös auttaa ihmisiä – Karppinen-Rekola arvelee monen ihmisen käsittelevän tiedostamattomia asioita taiteen kautta.

Simosta kotoisin oleva Arja Karppinen-Rekola valmistui taidemaalariksi vuonna 1983 Lahden taidekoulusta. Vaikka taiteilija on asunut Jyväskylässä pisimmän ajan elämästään, hän ei koe olevansa jyväskyläläinen. Lapsuuden ja nuoruuden tiuhasta muuttotahdista johtuen taiteilija kokeekin itsensä juurettomaksi, omien sanojensa mukaan ”ei ole mistään kotoisin”. Leppävirtakin, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1976, oli hänelle kahdeksas asuinpaikka. Omaksi paikaksi, kodiksi Karppinen-Rekola nimeää tähtitaivaan, juuri sen takia, että asuinpaikka lapsena vaihtui usein. Hän kertoo katselleensa lapsena usein tähtitaivasta ja opetelleensa myöhemmin tähtikuvioita. Iso karhu on se kuvio, joka hänen on pakko etsiä ja jonka alla on pohjoinen pallonpuolisko ja koti.

Se saattaa aluks kuulostaa omituiselta. Se on siis tähtitaivas ja se johtuu siitä, ku mä oon asunu niin hirveen monella paikkakunnalla lapsena ja nuorena. Lapsena, kun on maalla ni tähtitaivashan on ihan mielettömän kirkas, koska ei oo juurikaan katuvalaistusta eikä paljon mitään muitakaan valoja, ja tuohon aikaan nyt ei ollu kaupungeissakaan niin kovasti valoja, mitä nyt. Mä kattelin aika usein tähtitaivasta, et varsinkin mä muistan talvella, ku me oltiin mäessä, niin me maattiin aina hangessa ja vahdattiin, vahdattiin sitä, ja mulla on sellanen kokemus siitä tähtitaivaasta, siis mä muistan sen vieläkin, et ku mä siinä aikani makoilin nii yhtäkkiä mulle tuli semmonen olo, että ne tähdet ja se koko hommeli tuli minuun ja minä siirryin sinne. Et siin on semmonen ihan ihmeellinen kokemus ja sen jälkeen mulla oli aina pakko kattoo sitä tähtitaivasta, ja sit ku mä kasvoin, mä olin sillon aika pieni tyttö, ni ku mä kasvoin, ni mä opin tuntemaan niitä kuvioita. Mun on pakko kattoo Iso Karhu, koska se on meiän, me ollaan ison karhun alla, pohjoinen pallonpuolisko, se on mun koti, siis sellanen, turva. Se on se paikka.

Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen alkoivat tekstiilisuunnittelupainotteisen kudonnan opinnot Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, eli nykyisessä muotoiluakatemiassa, mutta ala ei tuntunutkaan oikealta. Matka jatkui Helsinkiin, Taideteollisen korkeakoulun iltakouluun, josta taiteilija oli kuullut Kuopiossa tutultaan. Tällä kertaa koulu oli miellyttävä, mutta itse kaupunki ei sopinut maalaistytölle. Ihmiset olivat kiireisiä, bussikuskia ei sopinut tervehtiä ja ”ihmiset veti maskin päälle”. Karppinen-Rekola päätti pyrkiä Lahden taidekouluun, johon hän sitten pääsikin ja josta hän valmistui taidemaalariksi.

Kuvantekijä

Arja Karppinen-Rekola pitää itseään kuvantekijänä. Taiteilijaksi, tai kuvantekijäksi, hän kertoo tulleensa opittuaan, mitä ei ainakaan ole. Kuvantekijänä hänellä säilyy kosketuspinta myös muihin tekniikoihin, esimerkiksi käsityöharrastus näkyy keramiikan teossa.

Niin oikeestaan se on sillälailla että mä en koe edes olevani taiteilija. Mä tiedän aivan varmasti et mä oon kuvantekijä ja se on tapahtunu sillä tavalla et mä tiedän, mitä mä en ole. Mä oon semmonen ihminen, jos aatellaan vesivärejä ja sitä märkää tekniikkaa, maalataan kahta väriä päällekkäin ne sekottuu, niistä on osa, sitä mistä ne on lähteny liikkeelle ni jäljellä, ni mä oon se sekotuskohta.

Mulla on aina kosketuskohta muuhunkin et, mä, oon hulluna käsitöihin muun muassa ja se näkyy varsinkin keramiikkahommissa sillä tavalla, että mä rakentelen, kyllä ihan käsityötekniikoilla, sit semmosia miten mä esitän sitä keramiikkaa. Ja nyt varmaan myös maalauksissa enemmän, että se, mä en oo sillä tavalla puhtaasti […] mulle se ei oo ollu koskaan ongelma, mä en koe, että se on tärkee sana ollenkaan. Mutta kuvantekijä mä olen. Että mun on pakko tehdä kuvia.

Nykyään Karppinen-Rekolan eniten käyttämä tekniikka on tempera (väripigmenttien sidosaineena käytetään kananmunaa). Öljyvärimaalauksessa käytettävät vahvat liuottimet ja kemikaalit eivät sovi hajuille herkälle, joten lempitekniikka on jäänyt pois. Lisäksi hän tekee keramiikkaa ja vesiväritöitä. Edellisistä poikkeava tekniikka, tai aihe, on ikoni. Niitä Karppinen-Rekola tekee myös tilauksesta. Koska ikoni on pyhä kuva, ortodoksisen liturgian tärkeä elementti, sitä työstäessä ei voi tehdä omia sävellyksiä. Ikonia voi tehdä monenlaisilla tekniikoilla, mutta ikonin aihe ja sen esittämät henkilöt ovat määrätyt. Siksi ikonimaalauksessa on omat, tarkat sääntönsä, joista ei sovi poiketa.

Kaaoksesta harmoniaan

Taiteilijaa innostaa valo, valoisuus ja kaikesta, jopa rujoimpien asioiden alta löytyvä kauneus. Tällaista kauneutta hän kuvaa enemmänkin lupaukseksi, esimerkiksi maaliskuussa aistittava kevään tulo. Innostava paikka hänelle on myös ortodoksinen kirkko ja erityisesti jumalanpalvelus. Tärkein vaihe on aika inspiraation ja varsinaisen työskentelyn välillä, jolloin ajatusten täytyy antaa olla vain rauhassa, jopa unohduksissa. Aikanaan ajatukset tulevat uudestaan pinnalle ja silloin voi alkaa tehdä luonnoksia. Tosin keramiikkaa tehdessään hän ei tee ollenkaan luonnoksia, vaan alkaa suoraan työskennellä. Taiteilijalla on useitakin töitä tekeillä yhtä aikaa, jolloin eri teokset ruokkivat toisiaan. Työskentelyssä vaikeinta on työskentely. Teoksen työstäminen lähtee omista kokemuksista. Sisäisestä kaaoksesta ja kamppailusta on löydyttävä lopputuloksena harmonia. Tärkeintä teoksessa taiteilijalle on väri, mutta teoksista löytyy myös muita tärkeitä elementtejä, joskus hyvin pienenäkin, esimerkiksi ikoni. Karppinen-Rekola kokee, että valtavirrasta poikkeavana hänen teoksiaan ei juurikaan kommentoida. Taideteoksista löytyvät uskonnolliset aiheet saatetaan kokea hankalasti lähestyttäviksi. Hän ei myöskään ole ns. taideyleisön kanssa tekemisissä, mutta kommentteja töistään hän kuitenkin saa seurakuntansa kirkkoherralta. Taide on ilmaisukanava, jonka avulla voi ilmaista asioita ja ajatuksia, joita on mahdotonta tuoda esiin sanallisesti.

Ja kyllä siinä on semmonen asia kans, että varmaan monet ihmiset käsittelee ehkä semmosii tiedostamattomiaki asioitaan taiteen kautta, eli se auttaa, kyl taide voi auttaa todella paljon ihmisiä. Mut mä luulen, että niitä joita se kaikista eniten auttas, ni ne ei kyl käy niitä kattomassa.

Taiteen tekemisessä mukana on myös parantavia elementtejä, ”joskus ovi yläkertaan on raollaan…” Karppinen-Rekola kokee itsensä etuoikeutetuksi saadessaan tehdä itseään eheyttävää työtä.

Hyvän elämän ainekset

Taiteilijana Karppinen-Rekola ei koe joutuneensa luopumaan mistään, vaikka hän onkin joutunut olemaan työttömänä työnhakijana ja tietää, millaista on olla köyhä. Hän kyllä toivoo, ettei muiden tarvitse kohdata samanlaista tilannetta, jossa on itse ollut.

Elikkä mun kohalla tää, millä elää niin on ihan erilainen. Toivottavasti ei kenenkään muun tarvi tällaseen, siis se on ollu melkosen hirveetä… työvoimatoimiston näkemys näistä asioista […] työvoimapoliittiset kaikki, lainsäädäntö ja muut, […] ku sinne menee, niin kyllä siellä tuntee olevansa justiinsa se työtön työnhakija. […] Mulla on työhuone ja mulla on kuitenkin jonku verran myyntiä, mun täytyy selvittää asiat virallisesti ihan, että ne ei estä työttömänä työnhakijana olemista.

Nuoresta asti kasvissyöjänä ollut Karppinen-Rekola pyrkii elämään niin, että hän voisi kokea kestävän suhteen luontoon, eikä hänen tekemänsä valinnat kuormittaisi lisää ympäristöä. Hyväksi elämäksi Karppinen-Rekola määrittelee lähimmäisen rakkauden ja huomioonottamisen. Jostain on luovuttava, että muut saisivat mahdollisuuden hyvään elämään. Hyvän elämän aineksia tulisi etsiä sisältäpäin, ei tavaroista.

Mä oon ollu ihan nuoresta asti kasvissyöjä ja mä koen et ne on niitä, sellasii asioita et voi kokee luontoon sellasen suhteen että se on kestävää, ei mun tartte hävetä, miten mä oon hoitanu ja viljelly tätä. Mä teen, yritän tehä semmosia ratkasuja, että mä voin olla suhteellisen tyytyväinen etten mä ainakaan kuormita sitä enempää ja nää on näitä meiän isoja kysymyksiä, ilmastonmuutos ja köyhyys ja ne koskettaa kaikista vähäosasempii ihmisii kaikist eniten[…] et meiän elinpiiri on ihan kyl hyväosanen ja itse asiassa me eletään tämmöstä länsimaista rikkautta täällä, et kyllä muualla sitten on jo ihan todellinen hätä.

Se on semmonen, et mä koen, että jostakin on opittava luopumaan että yksinkertasesti toiset voi elää. Et toisista ihmisistä on opittava pitämään huolta, se on lähimmäisyyttä, tavallaan. Se hyvä elämä, että kaikille ihmisille pyritään antamaan mahdollisuuksii, lähtökohtia.