Jan Ijäs

Jatkuvaa ja kokonaisvaltaista työskentelyä

Jan Ijäkselle (s. 1975) elokuvanteko on jatkuvaa löytämistä. Uteliaisuus onkin vahvin vaikutin hänen taiteilijanurallaan. Taiteilija huomauttaa, ettei ole montaa ammattia, jossa voi tutkia niin moninaisia eri asioita yhtä laajamittaisesti kuin dokumentaristina. Iloisimmillaan Ijäs on oman työpöytänsä ääressä. Työtilassaan Ijäs viettää aikaa arkistoaineistojen parissa ja elokuvaprojekteja suunnitellen.

Jan Ijäs on kotoisin Jyväskylästä, mutta on asunut osan lapsuuttaan Nigeriassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Helsingissä. Jan Ijäs on opiskellut valokuvausta, elokuvaa, elokuvaohjaamista, taidekasvatusta ja luovaa kirjoittamista. Ijäksen päätyönä on dokumentaarinen elokuva, minkä lisäksi hän tekee kokeellista ja entistä enemmän fiktiivistä elokuvaa. Ensimmäiseltä ammatiltaan hän on kuitenkin putkiasentaja.

Jan Ijäs ei oikein viihtynyt koulussa. Hän olisi halunnut tehdä asioita eikä istua paikoillaan: ”Mieluummin oon tekemällä tehnyt, kun istunut luennoilla. En mä viihtynyt lapsena koulussa enkä mä viihdy vieläkään, enkä oo koskaan viihtynyt.” Lukeminen ja kirjoittaminen olivat hänelle tärkeitä asioita elämässä jo lapsena:

Äiti oli yliopiston kirjastossa töissä ja hän mut silloin opetti lukemaan, ja lukeminen on ollut mulle ja kirjoittaminen sitten myöhemmin ihan noin tärkeimpiä. Vaikka mä […] kuvan kanssa työskentelen, niin kirjoittaminen on mulla hyvin tärkeä ja siinä mä koen olevani vahvoilla ilmaisussa.

Elokuvan pitkä vaiherikas toteutus

Jan Ijäksen ajoi taiteilijanuralle uteliaisuus. Hän kuvaakin, että ”ei varmaan ole kovinkaan montaa ammattia, missä voi olla niin laajamittaisesti kiinnostunut useista eri asioista ja tutkia niitä kuin elokuvan tekijänä tai kuvataiteilijana tai dokumentaaristen elokuvien ohjaajana ja tuottajana. Kyllä mä koen, että teen sitä ainoaa työtä, mihin musta on.” Taiteilijan ammatti ei ollut itsestäänselvyys, vaan oma ala alkoi selkiytyä 15- tai 16-vuotiaana. Perheessä oli kiinnostusta taiteeseen, sillä pikkuveli Mikko Ijäs oli suuntautunut kuvataiteeseen ja äiti oli kiinnostunut elokuvista:

Mun äitikin jossakin määrin vaikutti siihen. Hän oli nuorena seurannut elokuvaa, ja sitä kautta tunsi melko laajasti elokuvaa, just eurooppalaista elokuvaa. Ja hänen johdolla sitten tutustuttiin johonkin muuhunkin kuin viihde-elokuvaan, johonkin muuhun ilmaisuun. Äidin kanssa katsottiin Fassbinderiä.

Lieneekö äidin vaikutusta myös se, että Jan Ijäs on työasioiden suhteen varsin järjestelmällinen. Hän arkistoi kaikenlaisia leikkeitä, kopioita ja käsinkirjoitettuja arkistokortteja ja säilyttää ne säntillisesti: ”Voin valehtelematta sanoa, että mä en ole yhtään ainutta lehtileikettä elämässäni hävittänyt. Mä keräilen kaikkea ja yritän sitten pitää niitä jossakin järjestyksessä.” Työskentelyn lähtökohtina toimivatkin juuri arkistoaineistot:

Mä käytän tämmöisiä arkistokortteja […]. Niistä rakentelen tällaisia juoksutuksia. Sitten kun niitä on tarpeeksi niin kuin tietyn otsikon alla, sitten niitä voi lähteä purkamaan ja kattomaan ja näitä voi olla paljonkin. Tässäkin taitaa olla 25 sivua tai nimikettä, minkä alla näitä on kerätty. […] Nämä saattaa lähteä liikkeelle ihan mistä tahansa, musiikista, kirjallisuudesta, radio-ohjelmista, uutisista – mä keräilen uutisia ja otsikoita.

Sitten mulla on näitä eri otsikoiden alla olevia leikkeitä, printtejä, valokopioita, joita mä sitten keräilen ja jäsennän niistä jotakin maisemaa ja siitä on nyt aika moni homma viime aikoina lähtenyt just noin.

Niin ikään työn alla on jatkuvasti useita erivaiheisia projekteja: ”Mulla on jonossa aina useita, niin kuin tässäkin on varmaan nyt parikymmentä projektia. Kaikki ei varmaan mee tuotantoon, tai tuu valmiiksi.”

Työskentelyn tavoitteena on tarkastella maailmaa jostakin perspektiivistä. Han tutkii maailmaa elokuvan keinoin:

Mun tapauksessa joku ammattitaito tarkoittaa sitä, että on muodostunut jonkunlainen käsitys jäsentää maailmaa. Tai jonkunnäköinen oma tapa jäsentää maailmaa ja tutkia sitä siltä kantilta, mikä on sitten se oma kädenjälki.

Suunnitteluprosessin aikana Ijäs hyödyntää arkistoaineistojen ja kirjoittamisen lisäksi keskustelemista: ”Ensin mä vähän kirjoitan niitä ja sitten mä puhun niitä läpi. Mulla on muutamia hyviä kavereita, joiden kanssa mä keskustelen, ja sitten mulla on tommoinen vakinainen työryhmä, joiden kanssa mä keskustelen.” Keskustelut osoittavat, mitkä suunnitelmat kiinnostavat kuulijaa ja mitkä taas eivät.

Työskentelytilaansa tyytyväisenä Jan Ijäs kuvaa sitä seuraavasti: ”mulla on ollut viimeiset kuusi vuotta tää rakennelma tälleen, että selän takana on työkirjasto ja arkistot ja edessä on sitten monitori ja mä istun niitten välissä.” Työtilassa Jan viettää aikaa arkistojen parissa ja suunnittelee sekä miettii elokuvaprojektejaan. Elokuvan taustatyöt työhuoneessa ovatkin iloa tuottavia:

Kyllä mä oon monesti iloisimmillani juuri tässä jakkaralla, Yrjö Kukkapuron tuolilla, pöydän ääressä, niinä hetkinä, kun tuntuu siltä, että kyllä tästä vielä jotakin valmistuu. Ja homma tuntuu siltä, että nytpä näyttää siltä, että kekkasin jotakin. Keksin jotain sellaista, jonkun ratkaisun, mitä olen ajanut takaa. Että se naksahtaa, että noinhan sen pitikin olla. Näin mä olen sitä miettinyt, mutta näin kauan kesti, ennen kuin sen keksin. Kyllä ne on riemukkaita, äärimmäisen riemukkaita hetkiä.

Työhuoneen lisäksi suunnittelutyötä voi tehdä kirjastollakin, eikä Janilla ole selkeitä työaikoja: ”mulla ei oo sellaista, että mä tulen jotenkin yhdeksäksi tähän pöydän ääreen ja jaksan istua tässä viiteen asti. Vaan että tota niin mä istun tässä tasan niin kauan kuin minua huvitta tai mä koen sen mielekkääksi.”

Elokuvan tekeminen on pitkä prosessi. Jan Ijäksen mukaan siihen pitää varata viisi vuotta, joten aiheen on oltava mieleinen: ”Lähtökohtaisesti sen aiheen pitää olla niin älyttömän kiinnostava, että sen kanssa jaksaa elää vähintään viisi vuotta ja miettiä sitä samaa juttua viisi vuotta joka päivä kyllästymättä siihen.” Vasta kun rahoittajat on vakuutettu ja rahoitus myönnetty, saattaa tarjoutua tilaisuus elokuvan tekemiseen. Aiheesta on kyettävä löytämään useita ulottuvuuksia, tapoja kertoa ja tuoda ilmi. Elokuvan on tarjottava myös katsojalle jotakin uutta: ”se olisi niin kuin vasta se tuore pommi, mikä annetaan sille ulkopuoliselle ihmiselle, joka ei ole viittä vuotta miettinyt sitä aihetta.”

Työskentelyssä tärkeää on improvisointi. Ijäs ei kirjoita kovinkaan tarkkoja suunnitelmia ennakkoon: ”Kyllä mä taustahommat teen, mutta harvemmin kirjoitan mitään ihan loppuun. Saatan tehdä elokuvia, joidenka käsikirjoitus on yksi A4:nen, ja koen, että joissakin tapauksissa se on ollut riittävä.” Jan kertoo kokevansa tämän tavan itselleen juuri oikeaksi:

Hyvin vähän pyrin suunnittelemaan mitään valmiiksi etukäteen. Aina siitä on jotakin valmistunut. Mä en koe sitä stressaavana niin, kuin ehkä jotkut kokee sen stressaavana semmoisen ajatuksen, että mennään vailla suunnitelmaa jonnekin ja tehdään jotakin. Mä koen sen vaan äärimmäisen hauskana, kiehtovana, rakentavana, hedelmällisenä ja mulle se on melkein ainoa vaihtoehto tehdä hommia. Eli lähes täydellinen improvisaatio. Sen jälkeen kuin on viisi vuotta tai pitkän aikaa miettinyt jotakin asiaa, kyllä se sitten on niin selkärangassa. Että tuli siellä vastaan ihan mitä tahansa, niin kyllä sen varmasti pystyy löytämään sen asian ytimen, mitä on vuosikaudet miettinyt ja ajatellut ja vääntänyt ja pyöritellyt niitä kantteja ja mahdollisuuksia ja todennut jotkut hyviksi ja jotkut mahdottomiksi. Aina tää tällainen työskentelytapa ainakin tähän saakka on ollut älyttömän mukavaa.

Samaa suhtautumista etukäteissuunnitteluun Jan Ijäs vaatii myös kuvausryhmältään: ”Pidän oikein puhuttelut, että älkää muodostako minkäännäköistä kuvaa siitä, mitä mahtaa olla tulossa, koska sitten tää matka on täynnä pettymyksiä, koska niitä tuskin tullaan toteuttamaan niin kuin toivotaan.”

Jan Ijäs kertoo elokuvan kuvausvaiheen olevan ikään kuin jatkuvaa löytämistä, kummastelua ja ihmettelyä, mikä tuottaa suurta iloa hänelle itselleen ja mahdolliselle kuvasryhmälle. Keskeisenä syynä tälle on juuri työtapa: ”improvisoiden jokainen päivä kaikkine epäonnistumisineen on voittoja täysi ja sitä kautta ei tule sitä, että mentiin metsään.” Vaikka Ijäs on tehnyt vuosia taustatyötä, liittyy kuvaamiseen oivaltamisen iloa: ”elämä onkin taas ihmeellisempää kuin osasin koskaan kuvitellakaan työpöydän ääressä kotona.”

Kuvauspaikat vaihtelevat Suomessa ja maailmalla. Kuvaukset saattavat kestää kaksikin viikkoa. Kuvauspäivät ovat pitkiä, kuvaukset alkavat auringon noustua ja päättyvät pimeän tuloon.. Sen jälkeen on huollettava kalusto ja suunniteltava seuraavaa kuvauspäivää:

Yleensä se menee silleen, että kun kuvauspäivä loppuu – jos ei tehdä yökuvia – niin homma loppuu auringonlaskuun. Sitten syödään illallinen, jonka jälkeen muu ryhmä hoitaa kalustonsa kuntoon. Mä rupeen kirjoittaa. Ja kirjoitan sitten niin pitkälle, kun hereillä pysyn. Elikkä käyn sen kuluneen päivän hommat läpi. Kirjoitan kaiken ylös, mitä on ollut ajatuksia päivän mittaan, mitä kaikkea on ajateltu ja suunniteltu, että miten tää kaikki rakentuu. Ja sitten tietenkin suunnittelen seuraavaa päivää. Sitten nukun tunnin pitempään kuin muu ryhmä vastaavasti. Että kyllä sitten pitää olla jo liikkeellä ennen kuin aurinko nousee taas.

Kuvausvaiheen jälkeen työskentely jatkuu leikkaamisella:

Mä leikkaan itse ekan version, semmoisen jonkunnäköisen raakileen siitä, että siinä on asiat ja ehkä jonkinlaista järjestystä, että mitenkä asioita esitetään. Sitten tulee leikkaaja, joka sitten tekee sen loppuun. Poistaa sieltä puolet mahdollisesti ja jäsentää ajatukset ja laittaa ne järjestykseen ja luo siihen kokonaisuuteen rytmin.

Leikkaaja on yksi työryhmän tärkeimmistä jäsenistä, ja sama leikkaaja Jan Ijäksellä on ollut jo kymmenen vuotta. Sen sijaan muut työryhmän jäsenet, kuten kuvaajat, vaihtelevat tilanteista riippuen, koska Janin mukaan on ”eri asia olla herkkä ihminen dokumenttikameran äärellä kuin herkkä ihminen fiktiivisessä tuotannossa”. Toisaalta suuremman kuvausryhmän kanssa asetelma on toinen: ”Jos tehdään fiktiivistä elokuvaa, niin siellä on monesti niin paljon väkeä pyörimässä, että se on enemmänkin johtamista, kuin taiteilua kuvauspaikoilla.” Toisinaan Ijäs kuvaa itsekseenkin ilman kuvausryhmää.

Valmiissa elokuvassa tärkeintä on tunnelma: ”Kyllä mun tehtävä on rakentaa tunnelma ja maisema. Katsoa sitä asiaa, mitä milloinkin käsitellään. Elokuvahan on tunnetta.” Juuri subjektiivisuus erottaa dokumentaarisen elokuvan uutiskuvasta. Taide merkitseekin Jan Ijäkselle paljon: hän kertoo, että se auttaa ”jäsentämään ympäröivää maailmaa ja ymmärtämään asioita”. Elokuvan keinoin tapahtuva ihmettely on myös päätösten ja valintojen tekemistä:

Mitä milloinkin halutaan kertoa, niin se on sitten se, mikä minun pitää päättää. Mikä milläkin hetkellä on maailmassa sellaista, mihin on syytä tarttua tai mitä on syytä käsitellä tai miettiä. Ja käyttää hetki sitä ajatellen ja jos se johtaa jonkinnäköiseen ajatukseen jostakin, niin sitten sen voi sanoa ääneen taikka kertoa tai esittää. Ja valita siihen semmoinen väline, mikä siihen saattaa milloinkin sopia parhaiten. Niin kuin sanoin, että mä seikkailen tuossa eri välineillä. Mä sanon nyt että elokuvallakin on eri välineitä: on tuommoinen kokeellinen elokuva, fiktiivinen elokuva ja näin edelleen. Niillä on kaikilla erilainen ilmaisuvoima tai teho.

Ijäksen mukaan oikea ja kulloiseenkin tarkoitukseen sopiva väline löytyy kuin itsestään. Jan kokee olevansa ikään kuin avustaja tai kätilö, joka saattaa ajatukset elokuvan muotoon ja toisten ihmisten nähtäväksi.

Elokuvien tekemisen ovat mahdollistaneet henkilökohtaiset apurahat ja tuotantorahat, mutta rahoittajien vakuuttaminen on vaikeaa. Sen lisäksi Jan Ijäksellä on oma tuotantoyhtiö:

Mulla on oma tuotantoyhtiö, jossa mä toimin tuottajana, käsikirjoittajan, ohjaajana, kuvaajana, äänittäjänä, leikkaajana, levittäjänä. Kun tekee kaiken itse, niin sitten sillä pystyy jotenkin kitkuttelemaan.

Elämässä mukana työ

Työ kuuluu Janin mukaan myös hyvään elämään: ”Jos se elämä antaa mahdollisuuden olla utelias, niin silloin se on varmaan hyvä elämä. Hyvä elämähän on semmoinen, että ihminen saa toteuttaa sitä, mitä se kokee mielekkäimmäksi tekemiseksi, tai se että ihminen saa tehdä sitä, minkä hän kokee, että se tuottaa iloa, onnistumista.” Janin kohdalla tämä tarkoittaa juuri elokuvien tekemistä. Toisinaan työ voi kuitenkin saada yliotteen muusta elämästä: ”viime aikoina kotiin tullessa joistakin kuvauksista olen todennut, että vähempikin olisi riittänyt, mutta tulipahan tehtyä.”

Kokonaisvaltaisena osana elämää työ on jatkuvasti läsnä. Virikkeitä saa milloin mistäkin, ja toisinaan Mitja-kissan puuhailut toimivat innoittajana:

Mulla koko aika kynä on taskussa ja jonkunnäköiset muistiinpanovälineet. Jos mä käyn vaikka tossa uimahallissa uimassa, niin uiminen ei ole niin teknistä hommaa, että sitä suorittaessa ei voisi ajatella jotakin mieltä askarruttavaa hommelia. Ja joskus tuntuu, että käyn uimassa sitä varten, että se joskus jopa kiihdyttää mielikuvitusta. Tai käyn kävelyllä sen takia, että se kiihdyttää mielikuvitusta, kuuntelen radiota sen takia, että se kiihdyttää mielikuvitusta, lueskelen sitä varten, kattelen tuota Mitjaa, kun se puuhailee. Me käytiin pari vuotta sitten puolison kanssa lomamatkalla ja mä ehdin siinä kymmenessä päivässä kuvata kolmen projektin aihiot.

Toisaalta työn luonteen vuoksi arkipäivät ovat varsin vaihtelevia:

Jos mä tässä luen jotakin ja merkkaan tuohon jotakin, niin se on tämän päivän homma. Kun taas toisen päivän homma on se, että mä istun palavereissa koko päivän eri ihmisten kanssa suunnittelemassa jotakin tulevaa, taikka sitten toinen päivä on semmoinen, että mä oon editissä puhumassa leikkaajan kanssa montakin päivää putkeen, taikka sitten ollaan kuvauspaikoilla.

Jan Ijäs kokee tekevänsä juuri itselleen sopivinta työtä. Taiteilijan elämään, kuten kenen tahansa muunkin elämään, kuuluu onnistumisia ja vastoinkäymisiä. Kokonaisuudessaan Jan Ijäs kuvaa olevansa tyytyväinen elämäänsä:

Mulla on ihan kaikkea, mitä mä elämältäni haluan. Vaikka mulla on tilillä joku miinusmerkkinen lukema silloin tällöin, niin kyllä mä koen olevani voimakkaasti plussan puolella niin kuin pitkässä juoksussa.