Kalle Leino

Taide elämäntapana ja ammattina

Kuvataiteilija Kalle Leino (s. 1982) tekee öljyvärimaalauksia, koska häntä viehättää niissä tekemisen spontaanius. Valmiin teoksen Kalle Leino tunnistaa siitä, kun se herättää tietynlaisen tunnetilan: ”Tulee heureka-hetki, että nyt tästä tulee jotain.” Taiteilijan ammatti on myös elämäntapa, johon kuuluu maalauksen lisäksi niin verkostoitumista, kuljetusten järjestämistä kuin hakemusten kirjoittamista.

Kalle Leino kertoo olleensa kiltti lapsi. Hänen vanhempansa ovat tukeneet hänen valintojaan. Luovuus on ollut aina tärkeää ja se on ilmennyt eri tavoin eri elämänvaiheissa:

Mä olen aina ollut luova. Musiikki on esimerkiksi kiinnostanut. Ja lapsena leikki just Legoilla, kun niistä pystyi rakentamaan kaikkea ja sitten tykkäsin paljon piirtää. Ja sitä kautta se vaan siihen meni, että sitä sitten halusi nähdä, että kuinka pitkälle sitä voi jatkaa – sitä niin sanottua leikkimistä, että siirtyy vaan taiteilijaksi. Ja sitten ei ollut semmoista selkeää mitään muutakaan, mikä olisi niin kiinnostanut siinä vaiheessa elämää.

Suvussa on ollut muitakin luovilla aloilla työskenteleviä, joten uravalintaa ei perheessä kummeksuttu. Kuvataiteessa kiehtovinta on oman osaamisensa ja persoonallisuutensa kehittäminen: ”voi vaan syventää sitä omaa olemusta”. Öljyvärien käytössä viehättää erityisesti sen mahdollistama spontaanius.

Monista aineksista syntyy oikea tunnelma

Näyttelyt rytmittävät Kalle Leinon työskentelyä, jota hän kuvaa seuraavasti:

Mä ajattelen, että se on vähän […] että sä treenaat, lämmittelet ja sitte se suoritus tapahtuu siinä ohella. Et silleen, jos sitä alkaa… menee työhuoneelle ja nyt syntyy mestariteos, niin sitä ei omalla kohdalla tuu tapahtumaan.

Onnistuneet teokset syntyvät pitkäjänteisen työskentelyn seurauksena, mutta omasta mielestä parhaat teokset saattavat valmistua lyhyen ajan sisällä kuin itsestään: ”kun se vire saadaan, niin […] niitä voi alkaa.. tulee tosi nopeasti onnistuneita töitä. Monesti kun maalaa jotain näyttelyä varten yhden vuoden, niin ne onnistuneimmat duunit voi olla sen parin viikon, kuukauden sisällä syntynyt silleen vähän kuin itsekseen.” Maalaamisen Kalle Leino aloittaa tekemällä runsaasti maalauspohjia, jotta maalausvaihe sujuu jouhevasti. Ensimmäiset maalaukset on tarkoitettu lämmittelyyn, ja usein ne epäonnistuvat: ”Mä ajattelen, että se rentouttaa ja sen voi sotkea, ja sitten niin kuin lämpenee siihen. Vähän semmoinen alkulämmittely.” Hän ei kiinnitä niinkään huomiota yksittäiseen teokseen, vaan näyttelyssä tärkeintä on teosten muodostama kokonaisuus. Ajatuksia uusien teosten suhteen saa edellisistä näyttelyistä:

Yleisilme on se tärkein aina. En niin ajattele sitä yksittäistä teosta. Näyttelystä mä ajattelen enemmänkin, että se on kuin joku soppa, missä on eri ainesosia, että joku taulu voi olla aika vaikeasti ymmärrettävä ja rujo yksittäisenä teoksena. […] Mutta sillä on paikkansa siinä kokonaisuudessa, että se herättää henkiin sen toisen työn. Minusta, jos kaikki työt ovat ihan samanlaisia, niin se kokemus jää jotenkin semmoiseksi ohkaiseksi.

Omalla kohdalla mä haluaisin, että se olisi ennemmin tarina tai tunnetila, mikä saa eri syvyyksiä, ja ei pelkästään semmoinen, et kivasti tehty tämä tekniikka, ja et se luo siihen näyttelyyn tavallaan semmoista draaman kaarta.

Vaikka suunnittelu koskee pääasiassa teosta osana kokonaisuutta, on suurempia töitä suunniteltava käytännöllisistä syistä. Muuten joutuu tekemään hukkatyötä eikä teos miellytä:

Pienemmissä tauluissa tämä on helpompi, vaan niin kuin alkaa maalailee. Isoissa tauluissa, jos siihen haluaa tilaa ja semmoisia eri elementtejä, niin pitää vähän hahmottaa, ettei ala vaan roiskia sitä maalia ihan miten vaan. Siinä pitää olla enemmän kontrastia siinä taulussa sisällä. Jos se on liian tasapaksu, niin sitten se näyttää möhkäleeltä.

Aiheet teoksiin tulevat sisältä itsestään. Myöhemmin voi huomata, kuinka vaikutteita on tullut eri paikoista. Kalle välttää ihmishahmojen, varsinkin realististen, maalaamista. Teokseen käytetty aika ja tekniikka eivät ole ensisijaisia, tärkeintä on teoksen välittämä tunnelma: ”Se tekniikka on siellä semmoinen tosi huomaamaton elementti, että se on vaan se työväline, millä tuodaan jotain ajatuksia. Mä haluankin, että mun työt näyttää tavallaan semmoisilta nopeilta ja välittömiltä – että niissä on semmoista tekemisen riemua.” Jatkuvalla työskentelyllä ja suurpiirteisyydellä ylitetään työhön olennaisesti kuuluvat ongelmakohdat:

Ja monesti maalauskin voi olla just, että sä oot tehnyt jotain isoa maalausta; tää meni pilalle, tähän on käytetty ties kuinka paljon materiaalia. Ja sitten sä saat semmoiset, että ihan sama ja otat sen isoimman pensselin ja alat niin kuin sotkea sitä vaan silleen, niin sitten yks äkkiä sitten voikin, että tästä tulee hyvä. Että silleen tavallaan täytyy mennä sen tietyn rajan yli. […] Muuten se voi mennä semmoiseksi askarteluksi: tänne mä vähän lisään tätä väriä, ja sitten kattelee. Ja sitten lopputulos on jotenkin todella jähmeä ja kuollut. Että ongelmat on musta ihan hyviäkin, rakentavia, ja kuuluu asiaan.

Hyvä maalaus jättää tilaa mielikuvitukselle: ”Sitä on kiva katsoa. Että se ei ole liian tukossa, että se tavallaan elää aina kun sitä katsoo.” Kalle käsittelee maalauksissaan monenlaisia tunnetiloja ilosta suruun ja humorismista haikeuteen. Hän näkee omissa töissään anarkismiakin, mutta niihin olisi hyvä suhtautua tietynlainen pilke silmäkulmassa. Tämän Kalle kokee omaksi erityispiirteekseen: ”Haluan, että aina säilyn semmoisena, että aina voin tehdä mitä vaan. Jos mua huvittaa tehdä joku hauskannäköinen maalaus, niin sitten mä teen, ja se on se mun juttu.” Valmiin teoksen tunnistaa sen herättämästä tietynlaisesta tunnetilasta: ”Sitten tulee semmoinen heureka-hetki, että nyt tästä tulee jotain. Sitten pitää tosi varovasti enää jatkaa sitä. Kyllä monesti jotain vähän hion, mutta hyvin vähän, jos se tunne on tullut.” Tavoitteena on se, että teoksessa on ”vähän liikaa särmää kuin liian vähän.” Sen tulisi herättää katsojassa tunnereaktio, olipa se sitten ilon- tai vihanpurkaus. Toisaalta suhtautuminen omiin teoksiin muuttuu ajan myötä:

Jälkeenpäin voi alkaa tuntua, että tuo onkin tosi hyvä ja että sillä onkin paikka johonkin isompaan kokonaisuuteen jossakin näyttelyssä. Silleenkin voi tapahtua. Ja tapahtuu niinkin, että kokee, että tämä on mahtavin työ ikinä ja sitten seuraavana päivänä, kun tulee työhuoneelle, maalaa sen päälle. Aika usein noin. Sen takia esimerkiksi kun on joku näyttely, niin on hyvä pitää vähän taukoa ennen sitä. Ennen kuin sitä aletaan ripustaa ja päättää, mitä duuneja sinne tulee, koska monesti vähän aikaa tarvitsee kypsyä silleen, että näkee, että mikä oikeasti omasta mielestä on hyvä, eikä semmoinen euforinen tunne vain jostain uusimmasta työstä.

Maalaamisen ja työskentelyn tuottama ilo on parhaimmillaan itsensä voittamista ja niin kokonaisvaltaista, että se vaikuttaa myös muille elämän osa-alueille:

Kun alkaa maalaamaan, niin ei ole suunnitelmaa välttämättä, että nyt mä maalaan vaikka maiseman. Siitä voi tullakin joku kukkaruukku tyyliin, mutta se hetki, milloin saa semmoisen innostuksen, että nyt tämä onnistui ja tästä tulee siisti. Se on tosi voimakas. Joskus tuntuu ihan semmoiselta päihdyttävältä, että on niin omissa maailmoissa, kun lähtee työhuoneelta, että vau. Se voi sitten seuraavana päivänä näyttää toiselta.

Ja yksi aspekti on näyttelyiden pitäminen. On tosi kiva, että ihmiset näkee niitä. Siinä on aina semmoista kihelmöintiä, että oonko mennyt liian pitkälle, tai mitä ihmiset ajattelee. Mut se on tosi kehittävääkin itsensä kannalta.

Jämpti elämäntapa

Kalle Leino on saanut intohimostaan ammatin. Taiteilijan ammatti on elämäntapa, johon kuuluu maalaamisen lisäksi kuljetusten järjestämistä, hakemusten kirjoittamista ja verkostoitumista. Työn ohessa tapaa erilaisia ihmisiä ”yhteiskunnan kärkipäästä jonnekin yhteiskunnan alhaisimpaan päähän”. Tiettyä rytmiä ja säännöllisyyttä muutoin vapaaseen aikatauluun tuo päivittäinen urheilu. Vaihtelevuus on työn kiinnostavin puoli. Ulkopuolisen silmin taiteilija saattaa näyttää jopa jonkinlaiselta taruolennolta, mutta taloudellinen epävarmuus rasittaa, ja suomalaiset taidemarkkinat ovat pienet. Taiteilijaksi on helppo kouluttautua, koska koulutus on ilmaista. Toimeentulo koostuu apurahoista ja teosmyynnistä, mutta oman kulutuksen suhteen on oltava tarkkana: ”on niin paljon ollut noita näyttelyitä, niin sitten voi saada apurahoja. Jotain joskus myy, ja sitten pitää elää tosi säästeliäästi. Että koska ei tiedä aina, milloin tulee seuraavan kerran rahaa, niin pitää pystyä kontrolloimaan omaa rahan kulutusta.” Taide on ylipäänsä ollut keskeinen osa ihmisyyttä aina siitä lähtien, kun ihmislaji kehittyi: ”Mutta kyllä mä luulen, että ihmisillä on semmoinen luovuuden tarve. […] Kun opeteltiin kävelemään, niin alettiin maalailemaan jotakin seiniin. Ja kyllähän sitä on pidetty semmoisen älykkyyden merkkinä.” Vieraillessaan taidenäyttelyssä katsoja voi Kallen mukaan päästä pakoon arkitodellisuutta ja samalla ikään kuin kurkistaa taiteilijan maailmaan: ”on jännittävä nähdä, että joku ihminen elää vaan sillä omalla luovuudellaan, ja mitä se ajattelee.” Kalle Leino kokee taiteen monipuolisena, ainutlaatuisena ja osana ihmisen persoonaa. Taiteen pelkistäminen kantaaottavuuden nimissä ei tunnu luontevalta:

Monet asiat ovat niin moniulotteisia ja vaikeita, että jos ne saadaan hyvin iskeväksi kuvalliseksi paketiksi, niitä pitää yksinkertaistaa liikaa. Silleen joku voi maalata Nalle Puhin kuvan ja kirjoittaa siihen, että kapitalismi on paskaa. Niin se on aika yksinkertaista minusta. Se ei ole mun juttu.

Hyvä elämä on ”pyrkimys tehdä erilaisia asioita pelkäämättä mitään epäonnistumisia”. Ylä- ja alamäet ovat vääjäämätön osa elämää, minkä vuoksi omalla asenteella on suuri merkitys. Kallen elämänohjeena onkin, ”että elää sitä elämää – ei vaan haaveile jostain.” Elämässä on kyse valinnoista:

Itse haluaa enemmän haalia kokemuksia ja tutkailla, tai tehdä sitä, mitä itse tykkää. Sen mieltää tavallaan, että siitä joutuu maksamaan sen tietyn hinnan, koska […] taiteella ei ole semmoista arvoa selkeästi kuin normaalilla työllä, mikä mitataan: sä oot kahdeksan tuntia töissä, sä oot tehnyt tällaisen ja sä saat palkkaa.

Vaikka mahdollisuudet tienata elanto taiteilijana ovat niukat, kannustaa Kalle Leino kiinnostuneita kokeilemaan omia kykyjään. Toisaalta taiteilijan ammatista on syntynyt tietynlainen romantisoitu kuva, joka ei päde. Sen sijaan taidekoulutuksen voi nähdä yleissivistävänä, johon voi yhdistää jokin toisen ammatin:

Totta kai kannattaa kokeilla ja yrittää, mutta kyllä realiteetit ovat aika hurjat. Se mietityttää, kuinka paljon Suomessa koulutetaan taiteilijoita, ja vaikka se tuntuu pahalta, että taidekouluja lopetetaan, mutta sekin tuntuu pahalta, että ihmiset käyttävät vain noita opintotukia näin epävarmaan ammattiin. Kun mä pääsin akatemiaan, niin hakiko sinne 800 ihmistä ja 25 pääsi sinne. Sitten sanotaan, että yksi teistä tulee pärjäämään.”

”Monet ihmiset kokee ehkä taidekoulutuksen semmoisena sivistävänä ja se on osa sitä elämää ja rahatyö on sitten erikseen. Ja sekään ei oo ehkä niin paha yhdistelmä, koska silloin pystyy vapautumaan siitä paineesta, että sitten pystyy tekemään taidetta vaan niin kuin nauttii siitä, saa vain ne hyvät puolet, eikä tavallaan huonoja puolia. Eli että taiteilijana oleminen on minusta aika rankkaa, mutta myös tosi antoisaa.

Taide on elämäntapa, mutta Kalle Leino vertaa sitä myös yksityisyrittämiseen. Molempiin sisältyy itsenäinen vastuu, ja molemmissa saa olla itsensä johtaja, joka määrittää työ- ja vapaa-ajan sekä tekemisen sisällön.