Kirsi Tapper

Siitä muutettiin sitten Korpilahdelle, Sahakoskelle, Sahakosken koululle, joka nyt lakkautettiin tai lakkautetaan tänä kesänä ja isä oli siellä opettajana. Siellä asuttiin sitten viis vuotta ja sitten Jyväskylään. Ja sitten muutettiin Jyväskylään ja sitte isä opiskeli Jyväskylässä kansalaiskoulun opettajaksi. Sitten muutettiin tuonne Lievestuoreen kylälle Laukaaseen. Ja siellä mä oon käynny koulut ennen opiskeluja. Kuustoista vuotiaana lähin pois sieltä.

Mähän yritin sellasta hienoa ammattia kuin graafinen suunnittelija, että sais joskus palkkaaki työstä, […] mut ei, ei se ollu mun ammatti. Sitten mä oon vaan ruvennu vapaaks taiteilijaks… sehän pitää paikkasa kyllä vieläki että … Se on aika rankka tie olla vapaa taiteilija, mutta se on niin ku minun, tuota, se on minun ammatti.

Joo, kun meillä oli se, kun mummu eli vielä vuoteen 1982 niin mä olin paljon mummun luona eli Aino Tapperin, näitten veljesten äidin luona. Siellä mää näin näitä setiäni, kuuluisia setiäni ja se oli ihan semmosta niin ku tavallista perhettä. Ei siellä korostettu että tässä nyt on joku kirjailija Marko Tapio tai jotakin muuta. Oltiin myös perheen kanssa siellä paljon. Mä olin paljon sitten nuorena siellä mummon luona. Noh, leikattiin matonkuteita ja tehtiin mattoa kangaspuilla ja käytiin mato-ongella ja tämmöstä. Se oli niin ku parasta.

Joo, noh se on siellä Tappereiden Juholassa tällä kertaa. Se on sellane kotipaikka. Ei mulle tää Jyväskylän asunto merkitse muuta kun kuoria, on niin ku seinät ympärillä. Mut ei tää oo sillä tavalla koti. Kun sinne menee niin se on koti.

Mää oon aina tykänny leikkiä, oikestaan mä en oo sitä leikkimistä lopettanut ikinä. Kun joku sanoo: Vieläks sää leikit, niin mää leikin kyllä vieläki, että… Ja sitten mää oon ollu semmonen […], voimakas mielikuvitus mulla on aina ollu ja mää puhelin itekseni, mulla oli mielikuvitusystävä ja oon kyllä paljon keksiny ite leikkejä, tehny leluja. Mutta en oo ollu yksinäinen, mulla on ollu paljon kavereita ja leikkiä. Ja sitten piirtelin ku oli va… aina ku oli sellasta aikaa niin mä piirtelin, kuulakärkikynällä vaan ja A nelosille. Siinä se oli.

Se on sellasta, että mä nyt oon kotonani tässä hommassa. Se on […] elämäntapa. Sillon on paras elää. Muuten tuntuu, ett aika menee hukkaan.

Niin ja paljon ulkopuolisista näyttää, että taaskaan se ei tee mittään, että se kutoo sukkaa, sukkaa vaan ja jotain tällasta. Tai ottaa päiväunet, mutta se on kokoajan sitä työntekoa, ei sitä heitä pois mielestä, ku se on niin hauskaa pohtia sitä.

Mää aina mietin, mää haen oikeen sellasta primitiivistä ideaa niihin, että se se olis mikään semmonen järkevä aihe, vaan se olis sellanen niin ku alkukantanen idea. Mulla on nyt tuolla Beckerin näyttelyssä sellane enkeli. Enkeli, joka nukkuu vaakasuorassa ja mää aattelin, että miten se vois´olla mahollista, että se nukkuu, kun sen siivet osuu näin lattiaan, niin sit mää keksin, että sillä vois olla kannukset jalassa, niin sit mää tein sen niin, että se pysyy tällasessa vaaka-asennossa. Sellasia ajatuksia mää oikeen mettästän, ne on oikein aarteita, naiivit ajatukset, ettei mitään sellasta älyllistä hommaa.

En tee mitään luonnoksia. Sen mää vaan rupeen tekee sitä. Mä nyt just aattelin sitä enkeliä, joka nukkuu kannukset jalassa niin sitte mää vaan otin, mun piti kyllä ottaa mallia kannuksista, että mää tiijän minkälaiset ne on. Ja siipiin katoin jotain enkelinkuvia, vanhoja enkelinkuva, minkälaiset siivet on.

Mut sitte siinä työssä, jos siitä tulee liian semmone, liian kaunis, niin mä jossain vaiheessa suutun siihen ja hajotan sen. Sit se vasta onnistuu. Et jos yrittää tehä just sellasta, mitä on kuvitellu niin ei ikinä sitä saa. Se pitää kerran kyllästyä siihen ja vääntää niskat nurin koko työltä niin sit se onnistuu.

Se tulee vaan sillon, että mää tiijän, että se on valmis, se on tuossa. Joskus on oikeen hyväki. Ei voi vaan enää korjata sitä, eikä muuttaa. Se on vaan hyväksyttävä ja kuitattava, nimi alle, et siinä. Mut kyllä mää voin ne särkkeekin ja heittää menemään. Oon mä vanhoille töille tehnykki semmosen hävityksen, nehän vie kauheesti tilaa.

Mä nautin siitä, että nyt se on onnistunut kaikin puolin ja oon tyytyväinen. Mut se kestää vaan yhen illan, mut kyllä mää muistan et se on hyvä. Et mää tiijän, että se on hyvä. Mut sitten mää alotan uutta. Ei voi jäädä siihen lepäämään. Olipa yks´ hyvä työ tehty.

Se on se kokonaisuus, muoto ja väri pitää olla niin ku, et ne on oltava kunnossa. Et sitten jää vaivaamaan joku, jos nyt ei ihan oo ollu ni. Et kyllä mä aina sillo, kun ne käsistä lähtee niin mä oon ne hyväksyny. Mut tietysti ne aikaa myöte muuttuu ja karsiutuu. Ja se joku väri, joka on voinnu olla, vaikka turkoosi on hävinny pois ja on tullu valkosta tilalle.

Se on ihan millo mistäki. Leppä on sellasta puuta mä tykkään veistää, niin sitähän saa vaikka mistä. Jotain lautaa käyn noilta tarhoilta ostamassa ja tämmöstä

Joo, jotain yksityiskohtia voi löytyä… semmosta… se on semmosta keräilyä kyllä.

Mä en osaa sanoa, musta tuntuu, että mä en kauheen maalatusta puusta tykkää. Kyllä musta värit on mukavia, mutta mä en saa vaan jotenkin niitä menemään siihen.

Kaiken kaikkiaan 15 vuotta on ollu se hevosaihe, mä oon ollu kiinnostunu. Mä oon niin ku päättäny, että mä toteutan sen nuoruuden haaveen, kun en päässy ratsastamaan, niin sit mä lähin nelkyt vuotiaana ratsastuskouluun ja sit meni muutama vuosi kun mulla oli oma hevonen ja sitten on aika kulunut hyvin hevostallilla.

Mulla on ollu sen verran huonot tallit, tallipaikat aikasemmin tai siis mun hevosella, että mä oon ite joutunu olee siellä paljon, siivoamassa karsinoita ja katsomassa, että heinät on hyvin ja … Mutta vuos´sitten mä sain hevosen yhelle tutulle ja tallimestarille, sillä on omassa pihassa talli, niin mä oon ihmetelly, että mulla on vuos ollu sellasta aikaa, että mun ei oo tarvinnu olla huolissaan siitä hevosesta. Mutta yli kymmenen vuotta mun piti olla huolissaan, saako se vettä, saako se heinää, ett se on aika stressaava homma ollu.

Sen on ainakin oppinut, että tietää minkälaiset kumisaappaat on parhaat, mitkä kestää. Se on kovaa työtä, kun hevonen tallaa varpaille ja on talvi ja liukasta ja pakkasella on pipo päässä ja silmälasit huurussa ja hevonen hönkäilee vieressä. On siinä oppinu. Se on ollu arvokasta aikaa. Mut nyt on kyllä niin, että hevonen voi hyvin ja tietää, että se on turvassa.

Joo, että olen hoitanut hevosta. Tunnen ja tiijän minkälainen on hevosen kavio ja tiijän, miten sitä kengitetään ja miten hevosen hampaat rasvataan ja miten sitä harjataan ja mitkä loimet se tarvii millonki. Se on kyllä ihan tuttu. Se on niin ku hirveen hieno oppi, minkä on saanu oppia.

Mää en tiijä, musta se on ollu hirveen mielenkiintonen asia, kun noita mun läheisiä ihmisiä, mun isä ja veli kuoli, kuus viikkoa oli väliä, kun ne kuoli kaks ja puol vuotta sitte. Mulle on tullu semmonen voimakas tunne, että kuolemaa ei oo, ihminen tai sielu siirtyy vaan rajan taakse. Se on mun mielestä semmonen mielenkiintonen aihe ja mä yhdistin sen siihen, että vois olla näillä linnuillakin omat suojelijat […] sellanen ihan oma kohtanen kokemus, että on sellasta henkimaailmaa olemassa.

Se on vaan sellanen tunne, että joku ei oo kuollu vaikka se on virallisesti kuopattu ja hauattu, mutta se on niinku elävä. Hmmm… Se on ihan mielenkiintonen tunne. Niin siitä mä oon halunnu tehä vähä semmosen enkelityyppisen, mutt sit mää keksin, että linnuilla voi olla ja kaikilla omat suojelijansa. Se on semmosta tarinaa ja niitä ois ollu mukava jatkaa niitä, mutta aika loppu. Niinku niitä naamoja, mitä siinä oli ihmisten kasvoja, niitä oli tosi hauska [tehdä].

Se on taiteilijalle, se on sen olemassa olon edellytys, kun teet sitä. Mutta sitten se on sellasta ravintoo, se on henkistä ruokaa, ihan välttämätöntä, ei voi elää ilman. Sama se on kirjallisuus niin ku kuvataideki, musiikki, se on se toinen puoli, ett ruoka on sitten erikseen, millä ruumis elää.