Kyllikki Rämänen

Lehmien hoitamista ja kuvataidetta

Kyllikki Rämänen (s. 1947) on itseoppinut kuvataiteilija. Aiheet teoksiinsa Rämänen saa lapsuusmuistoistaan ja ympäristöstään. Erityisen rakas Rämäselle on hänen kotiseutunsa Kalmukoskella. Rämänen ei luonnostele maalauksiaan paperille, vaan ryhtyy suoraan maalaamaan. Hän myös työskentelee nopeasti, ja suurinta iloa taiteilija kokeekin työskentelyn sujuessa mutkattomasti.

Kyllikki Rämänen on hoitanut koko aikuisikänsä lehmiä. Eläimet ja maalaiselämä ovat hänelle erityisen rakkaita. Samoin piirtäminen on ollut hänen harrastuksenaan lapsesta saakka, ja nyt kuvataiteesta on tullut suuri sisältöä ja iloa elämään antava asia. Kyllikki maalaa, veistää ja tekee grafiikkaa. Hän on käynyt erilaisia kuvataiteen kursseja ja pitänyt muun muassa Saarijärvellä siskonsa Marja Rämäsen kanssa taidenäyttelyn.

Katastrofimaalarin hilpeät mustat taulut

Kyllikki Rämänen on ollut jo lapsesta saakka luonteeltaan mietiskelijä. Isän ja tädin kanssa tutustuttiin luontoon, ukki kertoi tarinoita. Kyllikki piirsi sisarustensa kanssa paljon arjen tapahtumista ja mielikuvitusleikeistä. Vaikka 1950-luvulla maatilalla tehtiin paljon töitä, jaksoivat vanhemmat ja isovanhemmat olla kiinnostuneita lasten touhuista: ”Sitten kun ne jaksoi kuunnella ja ihmetellä meidän piirustuksia. Me piirrettiin ja vietiin aina jollekin mummolle tai vaarille tai isälle ja ne kahto ihan ihmeissään, että joo. Ja sitten myö ite kerrottiin, mitä siinä.” Tärkeä lapsuuden muistokin liittyy värikyniin: ”Kun mä voitin hiihtokilpailut ekaluokalla, niin […] mnä sain valita palkinnon. Siinä oli leluja, iha jotaki mitalia, niin mnä otin värikynät. Puuvärit. Minusta se on aika hieno, kun isä sanoi, että joo, minä tiesin het, mitä Kyllikki ottaa. Otin puuvärit.”

Lapsuuden haaveena Kyllikki Rämäsellä oli, että hänestä tulisi piirtäjä tai ”pihan puhistaja”. Taiteellinen haave toteutui kuitenkin vasta aikuisiällä taideharrastuksen kasvettua nykyisiin mittoihinsa:

Oikeastaan se on isän vika, että ruvettiin moalaamaan nyt uuvvelleen sitte, ku Marja innostui niihin silkkihuivimoalauksii. Ja se tek semmoisia omia juttujaan niihi. Mnä olin silloin vielä, en mnä – hiekkaan ja pöllyyn. Ja jeähän. Jeähän soa aika hyviä tehtyä. Mnä tein lasipintaan semmoista jeätä. Siihe sai aika hienoja. Niistä ei ole harmia tuolla varastossa. Minulla on ollut hyvät opettajat: graafikko, taidepedagogi Pekka Juntunen. Tuo mnu pikkusisko pakotti minut sinne kurssille, kun se Pekka löys tavallaan tuo minu siskon, kun sisko moalas silkkimaalausta. […] Marja ol sanonu, että sillä o semmoine ongelmasisar tuolla, että se on aina lopettamassa maalauksen. Mnä piirsin silloin pöllyy ja hiekkaa, ja tuota jeästä tein. Että kun mä en halunnut, että jeä semmoisia näkyviä töitä. Niin sitten se ol puhunu sille Pekalle, että tuo se tuonne maalauskurssille, että jos sillä olisi jotakin töitä, niin toisi mukana tullessaa. Sittense repesi sitten. Se ol ihan mahotonta. Sitten on tuota nii Samuli Heimonen ja Radoslaw Gryta semmoisia. Sitten Alberto Ferrettin kurssilla oltu kuvanveistossa. […] Myö moalattii sisko kanssa yötä päiveä, kun se ol niin ku mahollista. Mnä en voinut uskoa, että tämä on mahollista. Se ol nii hirveä hieno tehä sillai. Se o mnulle ihan älytö rikkaus ollu, kun mnä oon tehny kokonaa muuta. […] Sillo ku myö alettii sen Pekan kanssa tekemää, niin sitä ei nii ku meinannu monee vuotee käsitteä, että tämä o mahollista. […] Ja se uskals olla siinä paikalla, kun myö sisko kanssa oltii kummituksena siellä sen tunnilla.

Taiteen tekeminen tuo suurta riemua Kyllikin ja hänen siskonsa Marjan elämään. He työskentelevät yhdessä, käyvät samoilla kursseilla ja auttavat toisiaan. Aiheet Kyllikki Rämänen saa teoksiinsa lapsuusmuistoista ja ympäristöstään. Esimerkiksi valo, soutaminen järvellä isän kanssa ja laiduntavat lehmät ovat aiheita, joista Kyllikki on tehnyt maalauksia ja veistoksia:

On semmoine kumpare, jossa ol vihreätä heineä ja sitten siellä takana oli iha voa taivas. Sitten siellä meän valkoine ykssarvine lehmä siinä peällä, että siinä ol voa nii ku moa, vihreä moa, kumpare ja sinine taivas ja valkoine lehmä siinä peällä. Ja sitte se auringon valo tul siihe Vanamoon, […] valkoisee yksisarvisee lehmää. Mnä oli iha hurjana, ku tuota sitte ku mnä oli alottanu moalaamaa, nii oamulla nuo auringonnousut. Mnä jouvvun navetasta juoksemaa aina, ku mnä tiesin, että no nii, nyt näkkyy sen verra; tietylainen ilma o. Mnä jouvvuin juoksemaa aina pihalle kahtomaan.

Saarijärven Kalmukosken rakas, jatkuvasti muuttuva, luonnonympäristö toimii teosten virikkeenä: ”ei tartte lähteä kahtelemaa muualta, ku ne voi olla siinä ihan lähellä, ku aukasoo voan silmäsä. Sama puu saman ikkunan takana – sehä on monennäköinen.” Työskentelyn aluksi Kyllikillä on mielessään kuva valmiista teoksesta. Ilman sen kummempaa luonnostelua hän ryhtyy maalaamaan. Samasta aiheesta syntyy useampia versioita, joita Kyllikki nimittää poikasiksi. Usein ensimmäinen maalaus saattaa jäädä kesken, mutta joku poikasista valmistuu: ”kun tekköö sen yhen niin sitten niitä tulloo seuraavia, että sillon kannattaa, että niitä on valmiina niitä samankokoisia pohjia. Sitten se on hyvä, että niitä voi niin kuin lomittain moalata, että ehtii kuivua, niin sitten peäsöö tekemään toista, toisia kerroksia.” Varsinaisen maalaamisen Kyllikki tekee nopeasti. Niin nopeasti, kuin öljyvärit vain kuivuvat: ”sitten mnä voan yhtäkkiä rojjautan sen sinne. Mnä moaloan aika noppeasti.” Teoksen nimeäminen on haasteellista. Nimi on tarkoitettu katsojan luettavaksi, vaikka Kyllikki ei halua selittää teoksiaan. Tummasta ulkoasusta huolimatta niissä käsitellään valoisia aiheita, ja hän tekee taidetta vain hyviksi kokemistaan asioista: ”minulla o hyvi tämmöisiä hilipeitä mustia tauluja, niin minä haluan kumminkin kuvata sitä, että […] o olemassa hyviä asioita ja semmoisia valoisampia asioita. Minä haluan ottoa niin päin sitä kantoa […] Jos ei näy mittää putken peässä kuin pimmeätä, niin minusta sitte ei oo mittään.” Taiteen tarkoituksena onkin tuoda valoa kaikkien ihmisten elämään. Kyllikki Rämänen kertoo olevansa katastrofimaalari. Tällä hän viittaa siihen, että vaikka mielessä valmiiksi ajateltu teos olisi ollut hyvä, ei maalaus valmiina enää miellytäkään. Sen vuoksi hän haluaisi lopettaa maalaamisen ja hävittää teoksen:

Sitten kun se on iha valmis olevinnaa se työ, se on nii hieno. Ikinä en oo semmoista tehnyt vielä ku se on se – se on nii hieno se työ. Sitten ku minä tien, sitte se alkaa se katastrofi. […] Mnä tien sitte noppeasti. Muute siinä joka kerta siinä o katastrofi – se o ihan hirveätä. Tuolla on yks semmone iso pastellityö. Minusta se ol nii mätä, että minä rupesi repimää sitä, nii Marja pelasti sen. Minä sanoin, että soat sen sitte ikiomakseks. Se tuota nii, se o kehystettynä ja se o ollu näyttelyssäki kyllä. Minusta se ol nii kamala.

Pekka Juntusen antama neuvo, ”katastrofiin ei pidä lopettaa, vaan jatkaa” on auttanut työskentelyssä.

Ne on aika hirveitä, kun mnä soan tehtyä sen. Että mnä en oo yhestäkään ollut vielä tyytyväinen sillo, kun se on ollu valmis. Moalauksissa just. Se Pekka hio – siihen voa opetti minua, että pitää malttoa. Sano, että kun kolmannen lehmän lypsyn aikana mietit vasta sen, että onko se nii, vai jatkanko minä.

Pekka ohjasi Kyllikkiä myös, ettei tämä kiinnittäisi huomiota pelkästään maalauksen huonoihin asioihin, mätään. Kyllikki pitääkin edelleen tavoitteenaan sitä, että ”oppii vain sen mädännäisyyden kanssa pärjäämää jotenki.” Työskentelyn sujuminen tuottaa suurta iloa: Ensin ”on villi ja vapaa, ku se aihe vasta pyörii. Sitten ku aloittaa, ni silloha on vielä ihan nii kaikki tuoretta. Se tekeminen sitten o mukavaa, mutta siinä o se katastrofi aina hirveä lähellä. Joka kerta se o joku ihme syöveri.” Valmiissa teoksessa on tärkeää, että se vastaa jollakin tapaa sitä ajatusta, joka siitä on syntynyt ennen työskentelyn aloittamista. Lähellä valmista olevan teoksen Kyllikki tunnistaa omaa tunnereaktiota kuuntelemalla. Toisinaan hän saattaa kysyä siskoltaan Marjalta mielipidettä. Kun teos saavuttaa sen pisteen, ettei se parane enää lisäämällä mitään, on se valmis. Suurimman osan valmiista teoksista Kyllikki on säilyttänyt itsellään. Aiemmin hänen tätinsä osti töitä, ja vuonna 2012 pidetyn näyttelyn aikaan hänen teoksiaan ostettiin. Myös maalaaminen maalaistalossa lemmikkieläinten joukossa on asettanut omia haasteitaan:

Nyt on tuota ollu vähemmän, kun en oo talvella moalannu. Minä oon tehny sitten muuta, että niin, ei ollu sitä oikein sitä tilaa sitten tuvassa moalata kissojen ja koirien kanssa. Öljyväri – ne on vähän värissä ne kaikki elukat. Kissan jälet on pastellityössä, tai sitten koira istu yhen kerran sivellin suussa moalaustelineen eessä, kun minä kävin puhelimessa. Niin siinä on semmoisia, että vähän pittää varroa, ettei kovi. Välillä koirassa on jotakin ihmeen sinisiä sävyjä ja silloin ku on usseampia, niin tahtovat värjääntyä.

Itsensä löytäminen ja hyväksyminen

Navetta-aikataulut lehmineen vaikuttavat maalaamisen ajankohtaan:

Se on männy sillä tavalla, että aamunavetta ja iltanavetta ja sitte siinä välillä, mitä on ehtiny tekemään. […] Siinä välissä voin moalata tauluja, taikka sitten iltasella moaloan. Myöhäänki voin moalata sitte, jos o valoa tarpeeks.

Navettatyön ja maalaamisen lisäksi arkeen sisältyy kodin- ja pihanhoitoa, koiran kanssa lenkkeilyä ja maataloustöitä. Tänäkin keväänä Kyllikki Rämäsen mieli vetää toukopelloille kiviä keräämään. Siitä Kyllikki on erityisen ylpeä, että hän on saanut työskennellä työhevosten kanssa maataloustöissä:

minä oon ihan hirveästi mielissän, että minä oon kylväny hevoskylvökonneella meijjän pellot.

Vaikka Kyllikki Rämänen on jo eläkkeellä, käy hän edelleen navettatöissä sukulaistensa maatilalla. Se on osa Kyllikin hyvää elämää, jota hän kuvaa ennen kaikkea tyytyväisyydeksi, rauhaksi ja omana itsenään olemiseksi:

Ei tartte tehä mittää erikoisia temppuja. On vain siinä. Ajjaa polkupyörällä huivi vinossa lypsylle. Taikka sitten syö kaurapuuroa – vaikka kaikki muut käskisi muuta syömään – jos kerran huvittaa

Elämän perusasioiden ollesa kunnossa, voi elämäänsä olla tyytyväinen:

Mnä oon niin ku se taivaan lintu – ei huomisesta kanna huolta.