Nora Tapper vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Konginkankaalla, Konnevedellä ja Äänekoskella. Hän opiskeli Oulussa ja Helsingissä, jonne asettui asumaan. Edelleen Keski-Suomi on paikka, jonne Nora palaa kesäisin. Hänelle luonto, erityisesti metsä ja järven ranta, merkitsevät paljon, mikä juontaa juurensa jo lapsuudesta. Myös kiinnostus rakentamiseen heräsi lapsuudessa:

Lapsuuskodista Nora Tapper sai työtä arvostavan elämänasenteen. Hän kertookin, että ”oli itsestään selvää ihan pienestä asti, että opiskella pitää.” Koska hänen vanhemmillaan ei ollut koulutusta, heillä oli ”milloin minkäkin laista yritystä: oli kauppaa ja jossakin vaiheessa isä hommasi kenttäsahan ja yritti toimia sahurina, ajoi taksia.” Elämänohjeena oli, ”että pitää keksiä jotain ja selvitä.”

Ongelman ratkaiseminen

Vielä lukioaikana Nora ei tiennyt, mitä lähtisi opiskelemaan. Lukiossa hän piti eniten matematiikasta ja biologiasta. Vastaus ammatinvalintaan löytyi työvoimatoimistosta:

Arkkitehtuurin pariin ohjasivat osaltaan myös maaseutuympäristössä tapahtuneet, Nora Tapperin mukaan, ”aivan järkyttävät” muutokset. 1970-luvulla alettiin Suomessa, varsinkin maaseudulla, lisätä vanhoihin rakennuksiin ns. elintasosiipiä, joksi yleiskielessä kutsuttiin tätä talon matalampaa laajennusosaa ja usein myös vanhat ikkunat vaihdettiin uudenlaisiin, tehokkaammin lämpöä eristäviin ikkunoihin. Vaikka opintojen alku oli epävarmaa, se vaihtui innostukseen. Samalla Nora sai tietää, että oli olemassa taidekoulujakin:

Nora Tapperista varttui lopulta kuvanveistäjä opiskeluaikana. Vaikka tilasta kiinnostuminen on ollut luontaista jo lapsesta saakka, ei taiteellinen lahjakkuus tullut esiin kouluaikana:

Oma tapa tehdä taidetta löytyi Kuvataideakatemiassa. Vahvistuksen valinnalleen taiteilijan ammatista Nora sai hänen isänsä sairastuessa: ” isä sairastui syöpään, ja silloin tajusin, että tässä on tää yksi elämä elettävänä. […] päätin, että yritän tehdä sitä, mikä on minulle tärkeätä.”

Tekemisen riemu

Tapperin lempimateriaaleja ovat puu ja keramiikka. Hänelle ominaisin tapa tehdä veistoksia on rakentaminen. ”Mulle tekemisen ydin on, että mä ikään kuin rakennan kaikkea.” Perinteisesti kuvanveistossa työ on aloitettu yhdestä isosta kappaleesta, josta on veistetty ylimääräinen pois, jotta on saatu haluttu muoto. Toisena tapana on ollut muovailla haluttu muoto vaikkapa savesta. Noran lähtökohtana ovat sen sijaan lankun ja laudan kappaleet:

Viime aikoina Nora Tapper on yhdistänyt eri materiaaleja asetelmiinsa: hän on tehnyt savesta pulloja ja veistänyt puusta leipiä, sämpylöitä, sitruunoita ja oliiveja ja asetellut nämä laudasta veistetylle alustalle.

Rakentamissaan suuremmissa puukonstruktioissa olennaista on ulkonäön lisäksi keksimisen ilo ja ratkaisun löytäminen. Nora toteuttaa rakennelmat elementteinä joiden osat kiinnitetään toisiinsa pulttikiinnityksillä ja ne ovat myös helposti purettavissa. Veistoksensa hän suunnittelee sellaisiksi, että hän pystyy itse kuljettamaan ne pakettiautolla. Hän kuvaakin olevansa ikään kuin kuvanveiston ja arkkitehtuurin välissä:

Veistoksellisissa tilarakennelmissa katsoja voi mennä sisään ja kokea tilan. Tilaveistosten lähtökohtina ovat muistumat lapsuudesta ja vanhoista taloista. Esimerkiksi vanhan kotitalon vintti on jäänyt mieleen:

Myös katsojat ovat Noran mukaan kokeneet samantapaisia muistoja ilman, että heitä olisi ohjattu tarkastelemaan töitä siitä näkökulmasta.

Taiteen tekemisessä Nora Tapperille vaikeinta on aloittaminen: ”se lähtee jo siitä, että on ensin vaikea päästä kotoa ulos.” Ideat taideteoksiin löytyvät lähiympäristöstä, mitä Nora tarkkailee jatkuvasti. Välillä hän tarkastelee porttikongeja ja rakennustyömaita tai katselee ihmisiä. Myös ajankohtaiset uutiset vaikuttavat ideoihin. Niistä saadut virikkeet jäävät alitajuntaan, ja ”siihen sitten tulee kädet mukaan, […] syntyy jotain pieniä ajatuksenpoikasia ja sit lähtee tekee.” Tärkeintä Noralle on juuri konkreettinen tekeminen: ”Mulle ei sopinut se, että piirrän […] ja joku toinen toteuttaa. Mun mielestä on paljon mukavampaa tehdä, purkaa, rakentaa uudestaan.” Työskentely uusien teosten parissa alkaa sillä, kun Tapper tekee useita aloituksia:

Teosten tekemiseen tarvitaan aikaa: ”Kaikissa samaa on se, kun aloittaa ja tekee, niin aina pitää pysähtyä ja katsoa, onko tämä hyvä ja antaa sille aikaa ja katsoa uudestaan ja sitten taas jatkaa.” Kokemuksen ja ammattitaidon lisäännyttyä etukäteissuunnittelun ja piirtämisen merkitys on vähentynyt. Edelleen osa töistä, kuten suuret rakennelmat, vaativat enemmän suunnittelua. Tärkeää on suunnitelmallisuus ja loogisuus, teoksen täytyy olla loppuun asti harkittu: ”tekemisessä pitää olla sellainen intensiteetti koko ajan, että teenpä mitä tahansa, teen sen harkitusti. Eikä sillä tavalla, että no tällä ei ole niin väliä.” Noran mukaan tekemisen asenne välittyy myös lopulliseen työhön.

Tärkeintä teoksessa on siitä välittyvä tunne. Taiteilijan pitää olla siihen itse tyytyväinen ja teoksesta täytyy välittyä katsojalle jotakin. Teoksen tekovaihe on Noran mielestä kaikkein mukavin: ”Silloin se tuntuu aivan mahtavalta. (…) Jos se alku onkin hankalaa, mutta sitten kun se sujuu ja kun siihen pääsee, sitä tekee innolla.” Valmiin teoksen tunnistaa, kun tekemisen riemu loppuu: ”Siinä vaiheessa, kun työ on valmis, se ei enää oikeastaan tunnukaan miltään.” Tämä on merkki siitä, että nyt on aika lopettaa: ” Tajuan, että ei mulla ole enää mitään lisättävää.”

Oivaltamisen ilo

Taiteilijuus on Nora Tapperille ennen muuta kokonaisvaltainen tapa elää. Hänen mielestään taide ”tuo ihmisen elämään sellaisia uusia ulottuvuuksia, jotka auttaa elämään, helpottaa elämistä, auttaa ymmärtämään elämää ja ihmisiä.” Aikataulujen suhteen Nora Tapper elää melko vapaasti mutta säännöllisesti. Hän toimii välillä myös opettajana ja kotona on koulua käyvä lapsi. Kalenteri on sen sijaan vaihteleva, ja arkeen sisältyy monenlaisia asioita:

Nora Tapperille kuvanveistäjän ammatti on ollut tietoinen valinta, mutta arkkitehtuuri on jäänyt vaikuttamaan häneen:

Kuvanveisto on konkreettisena työnä itsenäistä, mutta tarvittaessa hän pyytää toisinaan keskusteluapua: ”mulla on yksi luotettava ystävä, jota pyydän aina konsultoimaan, kun mulle tulee joku ongelmakohta”.

Taide on erottamaton osa kaikkien ihmisen elämää, mutta Noralle se on ennen muuta tekemisen riemua, oivaltamisen iloa ja ongelmien ratkaisemista.