Marjatta Holma

s. 1976 Jyväskylässä, asuu Turussa

Miksi hait tähän näyttelyyn?

”Syntymäpaikka kun on sydän Suomen, siis sitä suottako kiittelisin? Täällähän aukeni ens’ elon huomen…”

Tunnen itseni keskisuomalaiseksi vaikka olenkin asunut 15 vuotta muualla. Jyväskylän taidemuseo nimenomaan kiinnosti näyttelypaikkana. Lisäksi oli miellyttävää, että näyttelyyn pystyivät hakemaan kaikki, jotka tunsivat itsensä keskisuomalaiseksi.

Missä olet asunut?

Virallisesti en ole asunut muualla kuin Jyväskylässä ja Turussa. Helsingissä olen epävirallisesti viettänyt pitempiä aikoja.

Mikä merkitys asuinpaikallasi ja synnyinpaikallasi on sinulle taiteilijana?

Keskisuomalaisuus, en tiedä onko sillä loppujen lopuksi merkitystä… Jos olisin syntynyt Helsingissä, ei varmaan tulisi helposti mieleen pitää näyttelyitä juuri Jyväskylässä. Tuntuu mielekkäältä ja luontevalta olla Jyväskylän Taiteilijaseuran jäsen sekä osallistua vuosinäyttelyihin ja pitää näyttelyitä Jyväskylässä.

Jyväskylässä asuu isäni ja siskoni lisäksi paljon tuttuja hyviä taitelijoita, joita on aina mukava tavata.

Kerro näyttelyyn esille tulevista teoksistasi.

Taidemuseossa nähdään mietitty tilaan tehty maalausjatkumo. Tilan värit, materiaalit ja tunnelma tulevat osaksi teoksen sisältöä. Materiaaleina on tempera, öljy, karheudeltaan erilaisia kankaita, ehkä erilaisia levyjä, kuten MDF. Maalaan temperalla ja pesen ja työstän pintoja sitten kaikin tavoin… Teos löytää muotonsa kesän aikana, kun ensin olen käynyt katsomassa minulle varatun tilan museossa.

Mikä taiteen tekemisessä tuottaa suurinta iloa?

Kun asiat tuntuvat loksahtavan kohdalleen ja vaikeudet hetkiseksi kaikkoavat. Kun materiaalit maukkaasti nivoutuvat kokonaisuudeksi, kun asioita tapahtuu ikään kuin sivussa, salassa itseltä ja yhtäkkiä saa yllättyä ja löytää jonkun syntyneen aihion esimerkiksi maalauksen takaa…

Joka päivä on mahdollisuus löytää jotain uutta.
Rauhallinen kiireetön työpäivä tekee onnelliseksi ja iloiseksi. Hyvät materiaalit, hyvä musiikki tuottavat iloa.
Kun työskentely saa luontevasti olla elämän pääsisältö.
Kun kaikenlaiset ihmiset voivat ymmärtää ja ymmärtävätkin minimalismiani, se tuntuu palkitsevalta, tuntuu että on olennaisen äärellä. Voidaan yhteisesti ymmärtää jotakin, mitä on vaikeaa tai mahdotonta pukea sanoiksi.
Kun katsojat vaikuttuvat.

Kuraattorien keskustelu

Samuli Heimonen ja Teija Isohauta

Myös Marjatta Holma hajottaa maalauksensa pinnoiksi. Pintojen käsittelyssä hän pyrkii lähelle ympäröivän tilan anonyymiyttä. Vain hiotun pinnan hienovireisyys erottaa ne alkuperäisestä.

Näissä maalauksissa ei ole tarinaa. Holman maalauksissa maali on esillä maalina ja kangas kankaana. Maalin avulla ei luoda esittävää tilaa ja muotoa. Maalauksissa korostuu se tosiasia, että maali on materiaalia. Olennaisempaa on kuvien suhde siihen tilaan, jossa ne ovat esillä ja ennen kaikkea kuvien suhde toisiinsa.

Tässä näyttelyssä Holma asettaa maalauksensa osaksi tilaa. Kysymyksessä ei ole tilan haltuun otto eikä siihen sulautuminen, vaan jonkinlainen katsomisen tarkennus: pysähtyminen ja hidastus.

Renessanssiajan kirkoissa osa koristeista on veistettyjä ja osa maalattuja. Taitavasti maalatut kuvat luovat uusia illusorisia tiloja ja tapahtumia arkkitehtuurin rinnalle. Vaikka Holman teoksissa ei ole kyse illusoristen tilojen luomisesta, jossain kohtaa hänen teoksensa muuttuvat täydellisesti osaksi arkkitehtuuria ja sen pintoja.

Holman teokset nostavat mieleen nostalgisia tunteita. Kulunut seinä tai rapistuva lattia vievät mielen jonnekin kauas taaksepäin.

Holman teokset tuntuvatkin pysähtyneeltä ajalta. Niistä näkee, että pintaa on työstetty kauan, värit lähestyvät värittömyyttä, mutta sävyjä on. Teokset huutavat: patina on kaunista, mutta minä en ole patinaa!