Keskisuomalaisen taiteen nykydokumentointi liittyy vahvasti Jyväskylän taidemuseon – Keski-Suomen aluetaidemuseon sekä Keuruun museon ja Saarijärven museon yhdessä järjestämään näyttelyyn Matkalla maan keskipisteeseen. Nykytaidetta Keski-Suomessa 2015. Helmikuussa 2014 julkaistiin portfoliohaku Keski-Suomessa syntyneille / asuville / työskenteleville tai muualla asuville, mutta keskisuomalaisiksi itsensä tunteville taiteilijoille. Hakijoilta ei vaadittu taiteilijaseurajäsenyyttä eikä taidealan opintoja. Kevään aikana kuraattorit Samuli Heimonen ja Teija Isohauta tutustuivat portfolioihin, joita määräpäivään mennessä saapui 162. Portfoliot tallennettiin Jyväskylän taidemuseon arkistoon dokumentteina alueen nykytaiteesta. Kesäkuussa julkistettiin kuraattoreiden nimilista 20 valitusta taiteilijasta, jotka kutsuttiin nykytaiteen dokumentointiprojektiin.

Nykytaiteen dokumentoinnissa tallennetaan tietoa oman ajan taiteilijoista ja taideilmiöistä. Samalla tunnistetaan ja säilytetään tietoa ja aineistoa keskisuomalaisesta nykytaiteesta tulevia sukupolvia varten. Nykytaiteen dokumentointi on kenttätyötä uusien aineistojen keräämiseksi Jyväskylän taidemuseon kokoelmien arkistoon ja sen merkitys perustuu aineistosta saatavaan tietoon. Dokumentointiaineisto säilyttää ja välittää tietoa tässä hetkessä elävän taiteilijan työskentelystä, elämästä ja arjesta. Dokumentoinnin menetelminä käytettiin teemahaastattelua, valokuvausta, videokuvausta sekä havainnointia muiden menetelmien rinnalla.

Dokumentoinnin teemoiksi määriteltiin taiteilijan työskentely, taiteen vaikuttavuus sekä taiteilijan arkipäivä. Dokumentoinnissa otettiin huomioon myös kuraattoripari Samuli Heimosen ja Teija Isohaudan portfoliomateriaalin perusteella esiin nostamat kysymykset. Miten taiteilijoiden yksilöllisyyttä korostava koulutus näkyy taiteen tekemisessä? Mitään selkeää, yhtenäistä taidetyylisuuntaa ei ole. Jokainen taiteilija tekee teoksia omista lähtökohdistaan käsin. Miten taiteilijat nykyisin työskentelevät? Maalaus elää voimakkaana sekä harrastajien että ammattilaisten keskuudessa. Mutta myös muiden tekniikoiden kirjo on suuri. Mistä taiteilijat saavat teoksiinsa aiheensa ja lähtökohdan? Teosten tarinallisuus, romantiikka ja mystiikka näkyvät useissa teoksissa. Mitä on taiteen kantaaottavuus? Teosten yhteiskunnallisuus ei niinkään ole yhteiskuntaluokkien epätasa-arvoisuuden esille tuomista, vaan se näkyy suhteena luontoon ja ekologiaan. Millä taiteilija elää? Taloudellinen epävarmuus on jatkunut jo niin pitkään, että siitä on tullut vallitseva olotila. Turvallisuushakuisuus, joka näkyi vielä muutama vuosi sitten, on saanut väistyä ja tilalle tullut taiteilijan abstraktimpi suhde maailmaan. Lisäksi oli tarkoitus liittää taiteilijan oma näkemys ”tavallisesta arkipäivästä”, jonka he itse toteuttivat esim. valokuvaamalla, videoimalla, kirjoittamalla tai jollain muulla itselleen luontaiseksi katsomallaan tavalla verkkosivuilla julkaistavaan dokumentointiraporttiin. Osa taiteilijoista lähetti aineistoa arkipäivästään: Marjatta Holma ja Henna Vainio lähettivät valokuvia työhuoneeltaan, Päivi Meriläinen oli kirjoittanut omasta arkipäivästään, Kyllikki Rämänen lähetti kuvia työskentelystään sekä omasta kotipiiristään. Näitä aineistoja on käytetty raportin lähteenä ja esim. kuvia julkaistu verkkojulkaisussa. Nora Tapperin lähettämä kuvallinen, päiväkirjan omainen arkipäivän dokumentointi on liitetty semmoisenaan hänen raporttiosuutensa loppuun.

Taiteilijahaastattelut toteutettiin huhti- ja toukokuun aikana 2015. Teimme haastatteluretkiä taiteilijoiden luokse Saloon, Turkuun, Helsinkiin, Saarijärvelle ja Jyväskylään. Lontoossa asuva ja työskentelevä Henna Vainio vastasi kysymyksiin sähköpostilla. Dokumentoinnin tavoitteena oli keskisuomalaiseen taiteeseen liittyvien aineistojen ja tiedon kerääminen. Tallennuksessa syntyvä digitaalinen aineisto, valokuvat, videomateriaalit sekä äänitiedostot tallennettiin museon valokuva-, äänite- ja kuva-arkistoon.  Haastattelun jälkeen äänitallenne litteroitiin eli puhtaaksikirjoitettiin tekstimuotoon. Aineistosta koottiin dokumentointiraportti, joka on julkaistu verkkojulkaisuna näyttelyyn liittyvien verkkosivujen yhteydessä syyskuussa 2015. Dokumentoinnissa kertynyttä aineistoa käytettiin verkkojulkaisun lisäksi myös Matkalla maan keskipisteeseen -näyttelyn tiedotuksessa. Kukin taiteilija sai halutessaan koosteen syntyneestä materiaalista omaan käyttöönsä.

Keskisuomalaisen taiteen nykydokumentoinnista vastasi työryhmä, johon kuuluivat Keuruun museon johtaja Ritva Pulkkinen, Saarijärven museon johtaja Kari Kotilainen sekä Jyväskylän taidemuseon amanuenssi Jaana Oikari. Dokumentointiin liittyvät taiteilijoiden haastattelut (taiteilijoiden nimet suluissa) suorittivat, litteroinnin ja raportit kirjoittivat projektitutkija Hannu Heikkilä ( Tuomo Blomqvist, Jan Ijäs, Kalle Leino, Tiina Pyykkinen, Kyllikki Rämänen, Nora Tapper), museologian tallennusharjoittelija Erika Karstinen (Sirpa Varis), Humak harjoittelija Nina Leskelä (Jyrki Markkanen), Ritva Pulkkinen (Kirsi Tapper) Jaana Oikari (Marjatta Holma, Kati Immonen, Päivi Meriläinen, Mika Natri, Anna Ruth, Noora Schroderus ja Kimmo Schroderus), museologian tallennusharjoittelija Essi Rönkkö (Arja Karppinen-Rekola) sekä museologian tallennusharjoittelija ja museologian harjoittelija Emilia Sippola (Naoji Ishiyama, Martti Kapanen, Kapa). Valokuvaaja Jari Kuskelin vastasi dokumentoinnin valokuvauksesta, videoinneista sekä nauhoituksista ja projektisihteeri Kai Kajander kirjoitti taiteilijoiden raporttiosuuksien tiivistelmätekstit.

Keskisuomalaisen taiteen dokumentointi toteutettiin teemahaastattelun avulla. Teemoiksi määriteltiin taiteilijan työskentely, taiteen vaikuttavuus sekä taiteilijan arkipäivä. Teemojen taustalla olivat Matkalla maan keskipisteeseen. Nykytaidetta Keski-Suomessa 2015 näyttelyn kuraattoreiden Samuli Heimosen ja Teija Isohaudan portfoliomateriaalin perusteella tekemät huomiot. Pohdimme myös yhdessä haastattelun teemoja ja kysymyksiä projektityöryhmässä. Siellä nousi esille havainto ettei taiteilijoiden arkea ole juurikaan aikaisemmin tutkittu. Vaikutteita kysymyksiin löysimme myös viime vuosien Taide-lehdessä julkaistusta haastattelusarjasta, joissa taiteilijoilta on kysytty lähinnä taiteen tekemiseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi oli tarkoitus liittää taiteilijan oma näkemys ”tavallisesta arkipäivästä”, jonka he itse toteuttivat esim. valokuvaamalla, videoimalla, kirjoittamalla tai jollain muulla itselleen luontaiseksi katsomallaan tavalla verkkosivuilla julkaistavaan dokumentointiraporttiin. Taiteilijan oli tarkoitus lähettää aineisto kesäkuun loppuun mennessä. Taiteilijoista neljä toteutti arkipäivän dokumentoinnin. Useammatkin taiteilijat olivat kiinnostuneita osallistumaan tähän osioon, mutta ehkä lopulta aikaa tallentamiseen ei löytynyt tai arkipäivän keskellä asia unohtui.

Vaikka dokumentoinnin tarkoituksena ei ollut selvittää taiteilijan tietä ammattiinsa, itseäni kysymyksistä kiinnosti erityisesti se, millaisen lapsuuden taiteilijat olivat kokeneet ja olisiko sillä ollut merkitystä tulevaan taiteilijan uraan. Taiteilijan ammatinvalintaan on paljon vaikuttanut suvun ja perheen tuki. Erityisesti näin kysymykseen kommentoivat Tuomo Blomqvist, Jan Ijäs, Kalle Leino, Kyllikki Rämänen ja Nora Tapper. Kertooko jotain japanilaisesta luonteenlaadusta se, että Naoji Ishiyama piti erityisen tärkeänä sitä, etteivät hänen vanhempansa vastustaneet hänen taideopintojaan? Toisaalta, onpa taiteilijan uralle lähdetty yhtenä syynä teini-iän kapina vanhempiaan vastaan, kuten Päivi Meriläinen kertoi

Kaikki tutkimukseen osallistuneet taiteilijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että he ovat pienestä pitäen olleet luovia, kiinnostuneita taiteesta, piirtämisestä, maalaamisesta tai muuten vain käsillä tekemisestä, kuten esim. Kyllikki Rämänen, jonka haaveammattina lapsena taiteilijan työn ohella oli ”pihanpuhistaja”. Kaikilla taiteilijoilla on myös taideopintoja taustanaan, joko taiteen maisterin opinnot tai ainakin lyhyempiä taidealan kursseja.

Taiteilijan ammatin valinnan taustalla voi olla myös halu olla juuri sellainen kuin tuntee olevansa, kuten asiaa pohti Noora Schroderus. Hänen mukaansa kuvataidekoulu lapsena ja nuorena oli ainoa paikka ja järjestelmä, jossa hän saattoi olla sellainen kuin oikeasti oli ja siksi hän myös lähti opiskelemaan taideaineita. Vähän samanlaisesta kokemuksesta kertoi Kati Immonen, joka lapsena mieluiten leikki yksin. Kouluaikana hän löysi kuvaamataidon tunneilta oman maailman ja tavan ilmaista itseään.

Taide ei ole paikkasidonnaista, vaan jokainen taiteilija tekee teoksiaan omista lähtökohdistaan käsin. Jos mietitään taiteilijan tunnesidettä Keski-Suomeen, ei oikeastaan voida puhua keskisuomalaisesta taiteesta, koska mitään tunnesidettä Keski-Suomeen ei ole. Teosten lähtökohtana voi olla tarinallisuus kuten Tuomo Blomqvistilla. Hän kertoi harrastavansa paikallishistoriaa ja hän on käyttänyt teoksissaan yhtenä lähtökohtana Jyväskylän Palokan historiaa. Lempipaikoiksi, sielunmaisemaksi tai omaksi paikaksi miellettiin lapsuuteen liittyvä kesäpaikka, kuten Marjatta Holmalla ja Päivi Meriläisellä. Heidän näkemyksensä mukaan he myös ovat saaneet teoksiinsa vaikutteita näistä paikoista. Anna Ruthin mukaan hänelle mieluisin paikka ei ole fyysinen tila, vaan oleminen keskellä prosessia. Arja Karppinen-Rekola kertoi lapsuuteen liittyvistä jatkuvista muutoista vanhempien työn takia, niinpä hänelle omaksi kotipaikaksi muodostui joka paikkaan näkyvä tähtitaivas ja siellä erityisesti Ison Karhun tähtikuvio, ”me ollaan ison karhun alla, pohjoinen pallonpuolisko, se on mun koti”. Myös tärkeä ihmissuhde on voinut vaikuttaa lempipaikkaan: jyväskyläläinen Jyrki Markkanen viihtyy nykyisin kaikkein parhaiten Imatralla.

Teemakysymyksistä keskeisimmät taiteilijan kannalta olivat varmaankin hänen työskentelyyn liittyvät kysymykset. Kysymykset liittyivät paitsi tekniikkaan myös tekemisen iloon, tärkeyteen, vaikeuteen, inspiraatioon. Taiteilija kertoi hänelle ominaisesta tekniikasta ja materiaaleista, mutta tekemiseen ja työhön liittyi myös paljon syvempiä ja filosofisiakin pohdintoja. Teoksen tekemisessä osaamista, käsillä tekemistä ja tekniikkaa painottivat erityisesti Kimmo Schroderus ja Nora Schroderus, joiden mukaan taidetta tehdään tekniikan osaamisen ehdoin sekä Tuomo Blomqvist, jonka mukaan merkityksellisintä työskentelyssä on käsillä tekeminen. Myös Päivi Meriläinen painotti iän ja kokemuksen myötä tullutta osaamista, jolloin ei tarvitse enää kiinnittää huomiota tekniikkaan, vaan voi vain nauttia tekemisestä.

Taiteilijat painottivat työskentelyn eri osa-alueita eritavalla. Marjatta Holman mukaan työskentely on kokonaisvaltaista, materiaalit, tekeminen ja aihe ovat kaikki yhtä tärkeitä. Kati Immonen kertoi teoksen suunnittelun vievän aikaa. Hän saattaa pitkäänkin miettiä, miten toteuttaa teoksen. Mutta sitten itse toteutus, vesivärimaalaus, vaatii jo tekniikkana nopeutta. Teoksen työstäminen ajatuksissa vaatii usein aikaa, joka saattaa ulkopuolisesta näyttää esim. sukankutomiselta, lehden selailulta, päiväunilta, mutta itse asiassa taiteilija kokoajan miettii teoksen toteuttamista ja jäsentää ajatuksiaan. Toisella taitelijalla, kuten Kapa kertoo, taas onnistuneeseen lopputulokseen johtaa nopea aloitus, kunnes työskentely hidastuu, aiheeseen palataan uudelleen ja lopulta teoksesta muodostuu ihan erilainen. Mutta ihan vain tekemällä paljon saattaa tulla onnistuneita tuloksia, kuten Kalle Leino toteaa.

Vaikka haastateltavat kuvasivat taiteilijan työtä esim. sodaksi teoksen kanssa, korkean vuoren ylittämiseksi tai pahimmillaan mädän sietämiseksi katastrofin uhatessa, tuntui siitä löytyvän myös valtavasti iloa. Jo pelkkä käsillä tekeminen, se että oikeasti teknisesti osaa tehdä jotain todella hyvin, tuottaa iloa. Tekeminen on iloista myös silloin, kun saa ihan kokonaan keskittyä vaikkapa maalaamiseen – tuntea pensselin kädessään ja tietää, että jokainen veto tuottaa hyvää tulosta. Myös taiteilijan ammatti koettiin vapaudessaan hienoksi tai oikeastaan sitä ei edes koettu ammatiksi, vaan elämäntavaksi. Kati Immonen totesi, että valitessaan taiteilijan ammatin, hän samalla tiedosti ja hyväksyi ammatin huonot puolet, joten hän ei halua kyseenalaistaa ammattiaan. Parasta ammatissa on, että se antaa elämän keskeisen sisällön ja tuo mukanaan myös oman vapauden ja ajattelun vapauden, kuten Päivi Meriläinen kuvaili suhdettaan työhön. Sirpa Varis kertoi taiteen antavan hänelle oman, pienen maailman, johon voi hetkeksi paeta todellisuutta. Hän kuvaili, työhön uppoutumisen olevan niin mukavaa ettei sen haluasi loppuvan ollenkaan. Taiteilijat myös painottivat työskentelyn kurinalaisuutta, ja ahkeruutta ja jämpiyttä. Marjatta Holman mukaan ”tietynlainen säntillisyys ja kuri tekee onnelliseksi, että jos viettää rappioelämää, ni ei saa tehtyä taidetta…” Taiteilijan työ on myös hyvin monipuolista, sillä siihen voi sisältyä monia eri ammatteja esim. autonkuljettaja, hitsaaja, kirvesmies, kuraattori, tuottaja, toimitusjohtaja. Taiteilija on myös tavallaan vailla yhteiskuntaluokkien muodostamia raja-aitoja. Uransa varrella hän voi tavata Kalle Leinon mukaan ihmisiä laidasta laitaan, tai kuten Kimmo Schroderus kertoi, lähteä suoraan pölyisestä, rupisesta työhuoneesta taksilla linnanjuhliin.

Teemana taiteen kantaaottavuus ja vaikuttavuus hajottivat taiteilijoiden vastauksia kaikkein eniten. Osa taiteilijoista suhtautui kantaaottavuuteen hyvin kielteisesti. Kantaaottava taiteen yksioikoinen sisältö ei voi antaa katsojalle tarpeeksi laajaa näkökulmaa ja siten palkita katsojaa. Naoji Ishiyaman mukaan taide voi vaikuttaa häneen itseensä, mutta se ei voi muuttaa maailmaa tai toisia ihmisiä. Siksi taiteilijan ei edes kannata pyrkiä muuttamaan muuta kuin itseään. Taiteellaan voi kuitenkin tuoda esille itselle tärkeitä asioita esim. luonnonsuojeluun tai historiaan liittyviä teemoja, kuten Kati Immonen toteaa. Henna Vainio pohtii vastauksessaan kantaaottavuudesta, että se ei ole edellytys taiteen tekemiselle, mutta tosissaan tehtynä taide ottaa aina kantaa. Samaa tematiikkaa pohti myös Anna Ruth, jonka mukaan taiteen merkittävyys ja vaikuttavuus antaa oikeutuksen taiteen olemassaololle. Teoksissa voi kuitenkin käsitellä itselle tärkeitä asioita ja pyrkiä siten vaikuttamaan katsojaan. Mika Natri on tuonut teoksissaan esille luonnonsuojeluun liittyviä asioita, Päivi Meriläinen käsittelee teoksissaan uskontoa ja naisen asemaa, Sirpa Varis ottaa kantaa normikriittisesti sukupuoleen liittyviin stereotypioihin, Jyrki Markkasen teokset ovat usein yhteiskuntakriittisiä. Marjatta Holman kuvattomuutta ja hiljaisuutta puolustavat teokset ovat jo sinänsä kannanotto nykypäivän kuvien paljoudessa, kiiltävien kuvien ja kertovuuden tulvassa.

Mitä yhteistä on näillä ammateilla: opettaja, ohjaaja, myyjä, lehdenjakaja, siivooja, kääntäjä, työtön, opiskelija, maatalouslomitttaja, eläkeläinen, kampaamoapulainen, assistentti, torimyyjä, toimistotyöläinen? Kaikissa näissä ammateissa ovat tutkimukseen osallistuneet taiteilijat toimineet oman työnsä ohessa. Marjatta Holman mukaan ”taiteilija elää työttömyyskorvauksella ensiks, opettamisella ja… pyhällä hengellä ja apurahoilla”. Kaikkein hienointa olisi tulla toimeen omalla päätyöllään eli myymällä omia teoksia. Mutta kuten Mika Natri totesi, taide on luksustuote, jonka ostamisesta huonoina talousaikoina tingitään ensimmäisenä. Suomessa on kuitenkin apurahajärjestelmä kompensoimassa pieniä ja vähäisiä taidemarkkinoita.

Taiteilijat mielsivät ammattinsa elämäntavaksi, ei niinkään elinkeinoksi. Kimmo Schroderus vertasi taiteilijan ammattia maanviljelijän ammattiin, jossa ei voi erotella työaikaa ja vapaa-aikaa, vaan se on elämää. Vapauden ja mieleisen työn hintana ollaan valmiita maksamaan huonompi elintaso ja ainakin ajoittainen köyhyyskin. Taiteilijan on myös kyettävä sietämään elämän epävarmuutta, sillä tavallista on, että toimeentulo on turvattu vain muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Niukka toimeentulo vaikuttaa myös työskentelyyn, jos ei ole varaa kunnon työkaluihin ja työtilaan, vaikuttaa se myös väistämättä teoksen lopputulokseen. Saadakseen rahaa työskentelyyn ja elämiseen taiteilija joutuu käymään tilapäistöissä ja se aika on poissa taiteen tekemiseltä. Silloin voi tehdä kuten Anna Ruth, valitsee hommia joissa voi ajatella omaa työtä eikä kadota saavuttamaansa työskentelyn rytmiä. Taiteeseen voi suhtautua kuten Naoji Ishiyama, joka mieltää taiteen teon harrastukseksi, jota tekee päivätyön ohessa. Tai sitten täytyy elää niukasti ja keskittyä vain olennaiseen. Yhteinen piirre taiteilijoille on että taiteen vuoksi ollaan valmiita luopumaan paljosta. Taiteilijat pyrkivät tekemään välttämättömyydestä hyveen: lisääkö elintasoa se, että ”nysvää yksinään työhuoneella” vai ottaako vastaan maailman ja työelämän tuomat yllätykset, kuten Kati Immonen mietti.

Hyvän elämän muodostavat varmasti meillä kaikilla läheiset, rakkaat ihmiset, lämmin, omannäköinen koti, riittävä ravinto, mielekäs työ ja varmuus siitä, että tuo kaikki on totta vielä huomennakin.

Rohkeus tehdä asioita pelkäämättä epäonnistumista, jatkuva uteliaisuus ja mahdollisuus toteuttaa mielekkäinä pitämiään asioita ovat nekin hyvän elämän osatekijöitä. Hyvään elämään kuuluvat myös lähimmäisen huomioonottaminen ja onnellisuuden tavoitteleminen loukkaamatta muita. Hyvään elämään voi myös riittää, että saa tehdä mitä huvittaa: syödä kaurapuuroa ihan milloin haluaa ja ajaa pyörällä huivi vinossa lypsylle. Onnellisinta elämässä on kokea tekemisen riemua, oivaltamisen iloa ja ongelmien ratkaisua. Hyvä elämä voi olla myös asumista ateljee asunnossa ja elää työhuoneen ehdoilla. Tai kuten Kimmo Schroderus kiteytti: Hyvä elämä on sitä , että pystyy omassa päässään kääntämään ne elämänsä realiteetit hyviksi omasta mielestään.