anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Kalle Leino Taide elämäntapana ja ammattina Kuvataiteilija Kalle Leino (s. 1982) tekee öljyvärimaalauksia, koska häntä viehättää niissä tekemisen spontaanius. Valmiin teoksen Kalle Leino tunnistaa siitä, kun se herättää tietynlaisen tunnetilan: ”Tulee heureka-hetki, että nyt tästä tulee jotain.” Taiteilijan ammatti on myös elämäntapa, johon kuuluu maalauksen lisäksi niin verkostoitumista, kuljetusten järjestämistä kuin hakemusten kirjoittamista. Kalle Leino kertoo olleensa kiltti lapsi. Hänen vanhempansa ovat tukeneet hänen valintojaan. Luovuus on ollut aina tärkeää ja se on ilmennyt eri tavoin eri elämänvaiheissa: Mä olen aina ollut luova. Musiikki on esimerkiksi kiinnostanut. Ja lapsena leikki just Legoilla, kun niistä pystyi rakentamaan kaikkea ja sitten tykkäsin paljon piirtää. Ja sitä kautta se vaan siihen meni, että sitä sitten halusi nähdä, että kuinka pitkälle sitä voi jatkaa – sitä niin sanottua leikkimistä, että siirtyy vaan taiteilijaksi. Ja sitten ei ollut semmoista selkeää mitään muutakaan, mikä olisi niin kiinnostanut siinä vaiheessa elämää. Suvussa on ollut muitakin luovilla aloilla työskenteleviä, joten uravalintaa ei perheessä kummeksuttu. Kuvataiteessa kiehtovinta on oman osaamisensa ja persoonallisuutensa kehittäminen: ”voi vaan syventää sitä omaa olemusta”. Öljyvärien käytössä viehättää erityisesti sen mahdollistama spontaanius. Monista aineksista syntyy oikea tunnelma Näyttelyt rytmittävät Kalle Leinon työskentelyä, jota hän kuvaa seuraavasti: Mä ajattelen, että se on vähän […] että sä treenaat, lämmittelet ja sitte se suoritus tapahtuu siinä ohella. Et silleen, jos sitä alkaa… menee työhuoneelle ja nyt syntyy mestariteos, niin sitä ei omalla kohdalla tuu tapahtumaan. Onnistuneet teokset syntyvät pitkäjänteisen työskentelyn seurauksena, mutta omasta mielestä parhaat teokset saattavat valmistua lyhyen ajan sisällä kuin itsestään: ”kun se vire saadaan, niin […] niitä voi alkaa.. tulee tosi nopeasti onnistuneita töitä. Monesti kun maalaa jotain näyttelyä varten yhden vuoden,...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Arja Karppinen-Rekola Kuvantekijän ilo Arja Karppinen-Rekola (s. 1957) pitää itseään enemmän kuvantekijänä kuin taiteilijana. Karppinen-Rekolaa innostaa kauneus, jota löytyy kaikkialta, myös rujoimpien asioiden alta. Kuvataiteen avulla ilmaistut asiat ovat mahdottomia tuoda esiin sanallisesti. Taide voi myös auttaa ihmisiä – Karppinen-Rekola arvelee monen ihmisen käsittelevän tiedostamattomia asioita taiteen kautta. Simosta kotoisin oleva Arja Karppinen-Rekola valmistui taidemaalariksi vuonna 1983 Lahden taidekoulusta. Vaikka taiteilija on asunut Jyväskylässä pisimmän ajan elämästään, hän ei koe olevansa jyväskyläläinen. Lapsuuden ja nuoruuden tiuhasta muuttotahdista johtuen taiteilija kokeekin itsensä juurettomaksi, omien sanojensa mukaan ”ei ole mistään kotoisin”. Leppävirtakin, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1976, oli hänelle kahdeksas asuinpaikka. Omaksi paikaksi, kodiksi Karppinen-Rekola nimeää tähtitaivaan, juuri sen takia, että asuinpaikka lapsena vaihtui usein. Hän kertoo katselleensa lapsena usein tähtitaivasta ja opetelleensa myöhemmin tähtikuvioita. Iso karhu on se kuvio, joka hänen on pakko etsiä ja jonka alla on pohjoinen pallonpuolisko ja koti. Se saattaa aluks kuulostaa omituiselta. Se on siis tähtitaivas ja se johtuu siitä, ku mä oon asunu niin hirveen monella paikkakunnalla lapsena ja nuorena. Lapsena, kun on maalla ni tähtitaivashan on ihan mielettömän kirkas, koska ei oo juurikaan katuvalaistusta eikä paljon mitään muitakaan valoja, ja tuohon aikaan nyt ei ollu kaupungeissakaan niin kovasti valoja, mitä nyt. Mä kattelin aika usein tähtitaivasta, et varsinkin mä muistan talvella, ku me oltiin mäessä, niin me maattiin aina hangessa ja vahdattiin, vahdattiin sitä, ja mulla on sellanen kokemus siitä tähtitaivaasta, siis mä muistan sen vieläkin, et ku mä siinä aikani makoilin nii yhtäkkiä mulle tuli semmonen olo, että ne tähdet ja se koko hommeli tuli minuun ja minä siirryin sinne. Et siin on semmonen ihan ihmeellinen kokemus ja sen...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Tuomo Blomqvist Idea, tila ja paikka taideteoksen lähtökohtina Käsityön merkitys on keskeinen Tuomo Blomqvistin (s. 1955) taiteessa. Suurinta iloa Blomqvistille tuottaa konkreettinen käsillä tekeminen. Moni asia hioutuu mielessä valmiiksi työstäessä sitä omin käsin. Taiteilija itsekin huomauttaa, että suomen sana käsittää on johdettu käsityöstä. Taiteellisen työn lisäksi Blomqvist on innokas paikallishistorian tallentaja ja tutkija. Tuomo Blomqvist maalaa, veistää ja tekee ympäristö- ja tilateoksia sekä installaatioita. Hän on varttunut työläisperheessä Palokassa. Lapsena hän vietti paljon aikaa luonnossa, joka on edelleen tärkeä osa hänen elämäänsä: Mä oon semmoisesta työläisperheestä, niin silloin ei lapsia paljon keretty hoitaa. Isä oli töissä päivät tietysti ja äitikin – että niin kuin sanotaan kylän akkojen kasvattama puolittain – että mentiin hyvin nuoresta, pikkupojasta asti. Semmoinen maaseutukylä, niin pystyi olemaan ulkona. Tekemiset piti keksiä itse. Tarhassa ei ole oltu eikä näin. Ja esimerkiksi päiväunet joskus vetäisin tuolla metsässä kuusen juurella, että sielläkin tullut metsään hyvä suhde jo pienenä, että se paikka ei pelota, että se on turvallinen paikka. Tuomo asuu lapsuuden kodissaan, mökissä Palokan Alvajärven rannalla. Kotipiha, sen ympäristö ja Palokka ovat merkityksellisiä historiaa harrastavalle Blomqvistille. Löytämisen ilo Tuomo Blomqvistillä syntyi kipinä maalaamiseen nuoruudessa. Vanhemmat tukivat Tuomon taideharrastusta ostamalla pojalleen työskentelyyn tarvittavia materiaaleja. Omilla rahoillaan, viidellä markalla, Tuomo osti laatikollisen lähes loppuun puristeltuja öljyvärituubeja. Aluksi maalaaminen oli kuitenkin vain harrastus, Blomqvist opiskeli kirjaltajaksi. Työ Keskisuomalaisen latojana vaihtui Kankaanpään kuvataideopintoihin: Ensiksi mä olen valmistunut toiseen ammattiin. Mä valmistuin kirjaltajaksi, eli vanha nimi on latoja. Sellaiseen ammattiin, ja sitten pikkusen aikaa sitä tein. Ja sitten tämä taide niin kuin harrastuksena oli kiinnostanut niin paljon jo nuoresta, että mä siitä hommasta sitten irtisanouduin ja lähdin sitten taidekouluun tuonne Kankaanpäähän....
