anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Kimmo Schroderus ja Noora Schroderus Tekninen osaaminen osana teoksen sisältöä Noora Schroderus (s. 1982) ja Kimmo Schroderus (s. 1970) työskentelevät sekä yksin että yhdessä. Kuvanveistäkiä yhdistää halu hallita tietty materiaali ja tekniikka mahdollisimman hyvin. Heidän suurikokoiset yhteisteoksensa ovatkin olleetpitkän työstämisen tuloksia. Schroderukset huomauttavat, että taiteilijan toimeentulo ja työskentelymahdollisuudet ovat usein vaatimattomat. Toisaalta raha ei voi olla taiteilijan ainoa syy tehdä työtä, koska ainoastaan rahan vuoksi tehty taide ei täytä kaikkia taiteen kriteerejä. Noora Schroderus ja Kimmo Schroderus ovat taiteilijapari Salosta. He työskentelevät yhdessä, mutta tekevät myös täysin omia projektejaan. Heillä on myös erilliset työskentelytilat, joissa he tekevät omia teoksia siten, että näkevät toisiaan vain lounastauolla. Tässä haastattelussa on kuitenkin keskitytty nimenomaan taiteilijoiden yhteiseen työskentelyyn. Vaikka taiteilijoilla on erilainen lähestymistapa, heitä yhdistää samanlainen kunnianhimoinen suhtautuminen tekniseen osaamiseen. Nooran kanssa taas tää meidän kahden eri tyyppisen lähestymistavan yhdistelmä on ollu sellanen sanosko ehkä sillä lailla kokeilevampi, että asiat ei ainakaan mun mielestä oo ollu yhtä tiedostettuja, ne on ollu enemmän sellasia, että nyt tuli tämmönen idea, voisko nää yhdistää ja sit ollaan että öööhh… ja sit vaan tehdään se ja siitä lopputuloksesta tulee, sillon ku aattelee, että kaksi päätä laitetaan yhteen, ni siit lopputuloksesta tulee tietyllä tavalla mielenkiintosempi ja moniselitteisempi Jos ajatellaan sitä, ku me ollaan työskennelty yhdessä, no se vaikeus yhdistää meijän yhdessä tekeminen on siinä, että Kimmolla on ehkä erittäin maskuliininen tapa suhtautua asioihin mittoina, selkeinä asioina, selkeinä materiaalikokeiluna se on aivan päinvastainen kun mun oma lähtökohta, mulla on semmosta epämäärästä, sellasta vähän tuolta jotain, että mä en pysty mitenkään esittämään sitä, en luonnoksena, en materiaalina, en mittana, et se on mun jotain niin kun vähän tollast...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Tiina Pyykkinen Taide heijastuspintana Tiina Pyykkiselle (s. 1983) taide on ennen kaikkea vapautta ilmaista itseään. Valolla on keskeinen osa hänen maalauksissaan – hänen taiteensa tutkii erityisesti, kuinka erilaiset materiaalit taittavat ja heijastavat valoa. Kaksijakoisuuden, muodottomuuden ja piilottamisen teemat toistuvatkin hänen teoksissaan. Pyykkiselle ilmaisunvapauden kääntöpuoli on jatkuva epävarmuus, sillä kuvataiteilijan toimeentulo on hyvin vaihtelevaa, ja apurahoja myönnetään niukasti. Taiteella on ollut osa Tiina Pyykkisen elämässä lapsesta saakka. Hän kertoo pitäneensä piirtämisestä ja ollut kiinnostunut visuaalisuudesta. Omaa taiteilijaksi tulemistaan hän kuvaakin, että ”se on lähtenyt siitä omasta kiinnostuneisuudesta. Ja sitten kun on saanut mahdollisuuden opiskella.” Hän valmistui syksyllä 2014 kuvataiteen maisteriksi. Tiina Pyykkisen maalauksissa keskeistä on valo. Teos saattaa lähteä liikkeelle materiaalikokeiluista, joissa tutkitaan valoa: Mä teen paljon materiaalikokeiluja. Ihan yksinkertaisesti, että millä tavalla aineet toimii – toimii suhteessa toisiinsa, suhteessa valoon, suhteessa paikkaan. Mä oon paljon käyttänyt heijastavia materiaaleja, mitkä väistämättä reagoi ympäristöönsä. Piilottaminen ja paljastaminen Valon käyttäytymiseen vaikuttavat myös itse materiaalit: ”Esimerkiksi minkälaisia kiiltoasteita materiaali itsessään pitää sisällä. Millä tavalla se taittaa valoa, sillä on suuri merkitys.” Tiina pohtii, miten valo esittää ja piilottaa. Kaksijakoisuuden, muodottomuuden ja esittämisen sekä piilottamisen teemat toistuvat hänen teoksissaan. Virikkeitä omiin töihinsä Tiina Pyykkinen saa muiden taiteilijoiden teoksista ja omasta kokemusmaailmastaan: ”olla jossakin paikassa tai tehdä havaintoja”. Tekeminen synnyttää mielikuvia ja kysymyksiä, jotka ovat työskentelyn keskeinen lähtökohta. Tärkeä tekijä Tiinalle on teoksen pohjan rakentaminen, minkä jälkeen työskentely etenee kerroksittain. Vaikka alussa olisi ollut selväkin mielikuva tai suunnitelma, niin lopputulos ei välttämättä ole sen mukainen: Ensin rakennetaan ne pohjat ja sen jälkeen siis lähtee niitten suunnitelmien, mielikuvien ja kysymysten kautta tekemään sitä työtä. Useasti viime aikoina on käynyt siten, että joudun tekemään saman...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Päivi Meriläinen Naisen arjen pyhittäjä Tärkeitä painopisteitä kuvataiteilija Päivi Meriläisen (s. 1959) taiteessa ovat feminismi, äitiys ja uskonto. Meriläinen on myös työstänyt omaa sairauttaan taiteeksi. Hän sairastui vuonna 2011 kasvojen kolmihermotulehdukseen, jonka seurauksena hänen kasvojensa vasen puoli halvaantui. Peilin ääressä tehtävät kasvolihastreenit tarjosivat materiaalia omakuviin, joista pikkuhiljaa muotoutui paaviaiheinen teossarja. Keljonlahdessa, Päijänteen rannalla, sijaitsee entinen Karhumäen veljesten lentokonetehdas. Aikoinaan vesitasokoneet lähtivät Keljonlahden rannasta käyttäen läheistä rinnettä ja järvenselkää kiitoratanaan. Nyt rakennuksen täyttävät erilaiset työhuoneet, joista yksi kuuluu taiteilija Päivi Meriläiselle . Viihtyisä työtila, ikkunoista avautuvine Päijänne maisemineen, on tärkeä paikka Meriläiselle. Kaikkein tärkein paikka sijaitsee kuitenkin Haukiputaalla, Kurkelan saaressa. Hän alkoi rakentaa saareen saunarakennusta isän pikkuapulaisena ollessaan vain viisi vuotias. Edelleen elämään kuuluvat lomamatkat tuonne lapsuuden maisemaan. Ihan pienenä Päivi Meriläinen ei tiennyt olevansa mitenkään erityisen lahjakas piirtäjä, kunnes keskikoulussa Pulkkilassa hän ymmärsi omaavansa taidon, jota ei muilla ollut. Sen jälkeen hän tilauksesta piirsi hevoshulluille ystävilleen hevosenkuvia väsymykseen saakka. Lapsuudesta oli myös jäänyt mieleen kuva, josta hän kirjoitti haastattelun yhteyteen: Lapsena kävimme syrjäytyneen naispuolisen sukulaisen luona. Hän oli maalannut kukkia, tummanpunaisia ruusuja, keltaisia voikukkia, päivänkakkaroita, orvokkeja, ja ripustanut teoksensa kattoon – vieri viereen. Tämä näky jäi sieluun. Perheen isä oli tiemestarina TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) varikolla. Äiti hoiti kotia ja perhettä johon kuuluivat Päivin lisäksi isosisko ja pikkusisko. Lapsuuteen kuului vahvana myös varikon ”kakaralauma”, jotka Päivi, lauman johtajana, usein johdatti enemmän tai vähemmän kiellettyjä asioita tekemään. Rangaistuksena hulvattomien ideoiden toteuttamisesta oli usein selkäsauna. Lahjakkuutensa vuoksi, mutta ehkä hieman myös osana murrosiän kapinaa, Päivi lähti, vanhempiensa pettymykseksi, opiskelemaan taidetta Lahteen. Valmistuttuaan taiteilijaksi hän lähti töihin Pohjois-Norjan kalatehtaille. Useiden opiskeluvuosien jälkeen kalatehtaassa työskentely, merellä kalastaminen ja pohjoisen upeat maisemat...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Kalle Leino Taide elämäntapana ja ammattina Kuvataiteilija Kalle Leino (s. 1982) tekee öljyvärimaalauksia, koska häntä viehättää niissä tekemisen spontaanius. Valmiin teoksen Kalle Leino tunnistaa siitä, kun se herättää tietynlaisen tunnetilan: ”Tulee heureka-hetki, että nyt tästä tulee jotain.” Taiteilijan ammatti on myös elämäntapa, johon kuuluu maalauksen lisäksi niin verkostoitumista, kuljetusten järjestämistä kuin hakemusten kirjoittamista. Kalle Leino kertoo olleensa kiltti lapsi. Hänen vanhempansa ovat tukeneet hänen valintojaan. Luovuus on ollut aina tärkeää ja se on ilmennyt eri tavoin eri elämänvaiheissa: Mä olen aina ollut luova. Musiikki on esimerkiksi kiinnostanut. Ja lapsena leikki just Legoilla, kun niistä pystyi rakentamaan kaikkea ja sitten tykkäsin paljon piirtää. Ja sitä kautta se vaan siihen meni, että sitä sitten halusi nähdä, että kuinka pitkälle sitä voi jatkaa – sitä niin sanottua leikkimistä, että siirtyy vaan taiteilijaksi. Ja sitten ei ollut semmoista selkeää mitään muutakaan, mikä olisi niin kiinnostanut siinä vaiheessa elämää. Suvussa on ollut muitakin luovilla aloilla työskenteleviä, joten uravalintaa ei perheessä kummeksuttu. Kuvataiteessa kiehtovinta on oman osaamisensa ja persoonallisuutensa kehittäminen: ”voi vaan syventää sitä omaa olemusta”. Öljyvärien käytössä viehättää erityisesti sen mahdollistama spontaanius. Monista aineksista syntyy oikea tunnelma Näyttelyt rytmittävät Kalle Leinon työskentelyä, jota hän kuvaa seuraavasti: Mä ajattelen, että se on vähän […] että sä treenaat, lämmittelet ja sitte se suoritus tapahtuu siinä ohella. Et silleen, jos sitä alkaa… menee työhuoneelle ja nyt syntyy mestariteos, niin sitä ei omalla kohdalla tuu tapahtumaan. Onnistuneet teokset syntyvät pitkäjänteisen työskentelyn seurauksena, mutta omasta mielestä parhaat teokset saattavat valmistua lyhyen ajan sisällä kuin itsestään: ”kun se vire saadaan, niin […] niitä voi alkaa.. tulee tosi nopeasti onnistuneita töitä. Monesti kun maalaa jotain näyttelyä varten yhden vuoden,...
anssi | syys 24, 2015 |
Taiteilijan elämää Arja Karppinen-Rekola Kuvantekijän ilo Arja Karppinen-Rekola (s. 1957) pitää itseään enemmän kuvantekijänä kuin taiteilijana. Karppinen-Rekolaa innostaa kauneus, jota löytyy kaikkialta, myös rujoimpien asioiden alta. Kuvataiteen avulla ilmaistut asiat ovat mahdottomia tuoda esiin sanallisesti. Taide voi myös auttaa ihmisiä – Karppinen-Rekola arvelee monen ihmisen käsittelevän tiedostamattomia asioita taiteen kautta. Simosta kotoisin oleva Arja Karppinen-Rekola valmistui taidemaalariksi vuonna 1983 Lahden taidekoulusta. Vaikka taiteilija on asunut Jyväskylässä pisimmän ajan elämästään, hän ei koe olevansa jyväskyläläinen. Lapsuuden ja nuoruuden tiuhasta muuttotahdista johtuen taiteilija kokeekin itsensä juurettomaksi, omien sanojensa mukaan ”ei ole mistään kotoisin”. Leppävirtakin, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1976, oli hänelle kahdeksas asuinpaikka. Omaksi paikaksi, kodiksi Karppinen-Rekola nimeää tähtitaivaan, juuri sen takia, että asuinpaikka lapsena vaihtui usein. Hän kertoo katselleensa lapsena usein tähtitaivasta ja opetelleensa myöhemmin tähtikuvioita. Iso karhu on se kuvio, joka hänen on pakko etsiä ja jonka alla on pohjoinen pallonpuolisko ja koti. Se saattaa aluks kuulostaa omituiselta. Se on siis tähtitaivas ja se johtuu siitä, ku mä oon asunu niin hirveen monella paikkakunnalla lapsena ja nuorena. Lapsena, kun on maalla ni tähtitaivashan on ihan mielettömän kirkas, koska ei oo juurikaan katuvalaistusta eikä paljon mitään muitakaan valoja, ja tuohon aikaan nyt ei ollu kaupungeissakaan niin kovasti valoja, mitä nyt. Mä kattelin aika usein tähtitaivasta, et varsinkin mä muistan talvella, ku me oltiin mäessä, niin me maattiin aina hangessa ja vahdattiin, vahdattiin sitä, ja mulla on sellanen kokemus siitä tähtitaivaasta, siis mä muistan sen vieläkin, et ku mä siinä aikani makoilin nii yhtäkkiä mulle tuli semmonen olo, että ne tähdet ja se koko hommeli tuli minuun ja minä siirryin sinne. Et siin on semmonen ihan ihmeellinen kokemus ja sen...
