Kuraattorit keskustelevat Keuruun näyttelystä
Teija Isohauta ja Samuli Heimonen
Näyttelyssä kohtaavat kaksi puunveistäjää, joilla on hyvin erilainen lähestymistapa – toisella tarinallinen, toisella tilallinen. Tekniikatkin poikkeavat, mutta molemmat taiteilijat hyödyntävät puuta sen alkuperää kunnioittaen; lauta on lautaa ja veistetyssä puussa näkyy työstön jälki.
Nora Tapper on rakentelija. Hänen veistoksensa ovat tiloja, huoneita tai jopa kokonaisia taloja. Näiden lisäksi Tapper tekee myös pienempiä, intiimimpiä teoksia, jotka ovat puusta veistettyjä asetelmia pulloineen ja mukeineen.
Kirsi Tapper työstää pitemmälle, mutta hyödyntää aiheissaan kansanveiston perinnettä. Hän tarkastelee maailmaa kuvittajan näkökulmasta, huumorin sävyttämin lempein silmin.
Nora Tapperin suuret veistokset näyttävät, miten rakennetaan. Tavallisesti rakennuksen tai huoneen keskeneräinen tukiverkosto jää piiloon. Se peitetään tai siivotaan pois, kun rakenne on valmis. Juuri tämä tukien ja liitosten monimutkainen verkosto on Nora Tapperin teoksissa vahvasti esillä.
Töistä näkee, että arkkitehtuuri kiinnostaa. Nora rakentaa tiloja, jotka ovat melkein kuin oikeita, mutta hieman vinksallaan – pääosaan saattavat nousta ulkona olevat tukirakenteet, tai raoista tulevien valojen heijastukset.
Tapperin tilat ovat käännetty ympäri kuin sukka: ulkopuolesta tulee sisäpuoli ja päinvastoin.
Nora itse kirjoittaakin, että ”Pyörre”-teoksen sisus ”on kuin huone ja asetelmat huoneesta ulos lentänyttä sisustusta”.
Nora Tapperin veistoksia katsellessa on sykähdyttävää huomata, miten kauniita itse rakenteet ja puu ovatkaan. Kaikkea pintaa kannattelee valtava määrä sokkeloista ristikkoa. Minulle nämä rakenteet tuntuvat kertovat siitä, miten monimutkainen tämä maailma onkaan, ja mitä kaikkea tarvitaan kannattelemaan tätä valtavaa kulissia.
Nora kommentoi myös sisustamista – näyttelyyn tulevassa ”Pyörre”-teoksessa on tapettia ja maalattuja seinäpintoja. Nora on aiemmin tehnyt jonkinlaisia tulkintoja pyhästä perheestä. Ne muistuttavat keskiaikaisia puisia madonnakuvia, joista maali on lähtenyt. Uusissa asetelmissa on puolestaan himmeän hohtava maalipinta, samankaltainen kuin vanhoissa kiillotetuissa puuveistoksissa.
Kirsi Tapperin kädenjälki on rouheaa, mutta samalla kaunista. Puukolla vuoleskelu on minusta aina tuntunut houkuttelevalta, mutta aivan liian työläältä. Kirsi Tapper saa sen näyttämään helpolta ja suvereenilta, jopa leikkisältä.
Hänen vitriineihin tekemänsä asetelmat ovat eräänlaisia pysähdyskuvia, joissa viime vuosina hevoset ovat saaneet symbolisen roolin. Niiden muoto on tietoisen kömpelö, ja niihin on liitetty erilaisia attribuutteja: väriä, suitsia, sulkia, kukkia, kirjaimia, mitä tahansa löydettyjä esineitä, joista tarina lähtee liikkeelle.
Veistosten muotokieli on pelkistetty ja työstön jälki on jätetty näkyviin. Se saa kaiken näyttämään ikiaikaiselta. Ei voi olla täysin varma siitä, onko teos tehty eilen, vai onko se tuhat vuotta vanha.
Teosten nimien kautta avautuu ihan toinen maailma. ”Jos irvistät, hampaasi palelevat”, ”Härmän raskain uni” tai ”Enkeli nukkuu kannukset jalassa” kertovat arkipäivän huumorista.
Uusissa veistoksissa Kirsi Tapperille tavanomaiset hevoset ovat väistyneet enkelien tieltä. Pienet siivekkäät päät näyttäytyvät minulle humoristisina.
Lintujen suojelusenkelit tuovat mieleen Petäjäveden vanhan kirkon alttarin enkelit, joiden siivet ovat päiden molemmin puolin. Tunnelma on kuitenkin toinen, Kirsin paljon vakavammat enkelit hymyilevät salaa.
Tapper kertoo pienen puisen koristenorsun herättäneen halun veistää siivekkäitä. Sulkakuviota muistuttava jälki norsun jalopuisessa pinnassa versoi kokonaisiksi siiviksi. Joskus jokin aivan pieni asia sysää mielikuvituksen liikkeelle ja johtaa uuteen alkuun.
Minulle on jäänyt mieleen Kirsin vanhasta tekstistä pätkä: ”Mikä on kaunein näky arkipäivässä? Vastaan: Se on linja-auto, joka saapuu pysäkille, jossa sitä odotan. On pakkasta ja pimeää ja omaan kämppään on matkaa 65 kilometriä. Se, jos mikä, on kaunista kuin taivas.”